Täytyy sanoa, että tämä gootahtavan kuolodoomin konkarinimi nauttii todellista nousukautta, ja varmasti monen odotuksiin nähden jokseenkin yllättäen.
Yhdeksänkymmentäluvun puolivälin tienoilla ristitty On Thorns I Lay julkaisi pari pienimuotoista kulttisuosikkia (Orama, 1997, ja Crystal Tears, 1999), käväisi keveämmillä vesillä ja hajosi. Bändin paluu näyttämölle yli vuosikymmenen tauon jälkeen konkretisoitui vielä vähän keskinkertaisella Eternal Silencella (2015). Toissa keväänä ilmestynyt Aegean Sorrow havitteli jo murheenkruunua, ja tällä kertaa kreikkalaiset ovat sukeltaneet surun valtamerestä ylös sitäkin taianomaisemman helmen.
Albumi ensinnäkin ammentaa hienosti tekijöidensä kulttuuriperinnöstä. Pelkkä vilkaisu biisilistaan paljastaa, että nyt ollaan antiikin mytologioiden maisemissa, ja musiikin majesteetillinen melankolisuus palvelee teemaa enemmän kuin mainiosti.
Paatoksen portit aukeavat ammolleen välittömästi, sillä avausbiisi The Song of Sirens ottaa aistit komentoonsa valtaisalla vimmalla. Tunnelmaltaan kaksijakoinen kappale on samalla oiva kiteytys siitä, millaista dramatiikkaa jatkossa on luvassa. Seuraaja Ouranio Deos soi verrattain lempeästi ja korostetun kaihoisasti, kunnes traagiset tyrskyt typerryttävine pyörteineen kiihtyvät Cosmic Silencen ja Eryniesin työntyessä esiin riipivillä sävelkuluillaan. Tämä korvapari ei meinaa saada millään tarpeekseen etenkään kolmosraidasta, jonka voineekin julistaa kiekon kirkkaimmaksi jalokiveksi.
Jälkimmäisen puoliskon Misos ja Threnos muodostavat puolestaan karun kaksikon, joka ylläpitää onnistuneesti kireäksi muodostunutta jännitettä. Kaiken päättää kymmenminuuttiseksi paisuva, armoa anova Odysseia – kuinkas muutenkaan. Näin ollen kuuntelukokemus on kerrassaan hengästyttävä, sillä helleenit eivät anna hetkenkään valua hiekkaan.
Kun taustajoukoista löytyy muuan Dan Swänö näppeineen, soundien uhkeus ja ryhdikkyys on tuskin yllätys. Parhaimmillaan liidikitaroiden laineet kilpailevat Paradise Lost -kultasormi Gregor Mackintoshin tatsin kanssa. Myös Stefanos Kintzogloun syvät ja äärimatalat örinät tekevät tehtävänsä, vaikkei pieni lisävivahteikkuus olisi pahitteeksi. Puheosuuksia, viulua, pianoa ja koskettimia käytetään säästeliään tyylikkäästi.
Levy tuntuu kovan kuuntelun jälkeenkin uskomattoman tuoreelta ja yhä vain voimallisemmalta. Vuodet kertovat, onko Threnos todella eeposten kaltaista ajatonta taidetta, mutta joka tapauksessa kyseessä on aito klassikkokandidaatti. Eteen astuu ani harvoin näin ylevää ja kauniin koskettavaa kohtalonpunontaa.