Näin maukkaan biisivalikoiman ja saksalaisen tehokkuuden edessä on pakko sulaa – arviossa Helloweenin live-dvd

Julkaistu Infernossa 8/2019.

Helloween
United Alive
Nuclear Blast

Edustan sitä vähemmistönäkemystä, jonka mukaan Helloween olisi saanut viedä pitkän ja kunniakkaan uransa päätökseen puhtaasti uudemman miehistönsä voimin. Levyt ovat olleet hyviä, eikä touhussa ole ollut liikaa laskelmoinnin makua.

Aika on kuitenkin katoavaista, eivätkä musiikkia työkseen tekevät kurpitsapäät tästä enää nuorene. Olisi kiva saada eläkevarantoon täytettä ja poistua isommalla rytinällä. Tätä taustaa vasten kykenen ymmärtämään mitä luultavammin rahan saneleman ratkaisun sotakirveiden naamioinnista sekä Kai Hansenin ja Michael Kisken haalimisesta takaisin rivistöön.

Vanhat fanit kiljuvat riemusta, sillä olisihan se nyt mahtavaa nähdä legendat taas saman katon alla. Vanha ja uusi Helloween samoilla lauteilla, rakkautta, massiivisia keikkoja ja suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta! No mikäpä siinä. Harmi vain, että jälleennäkemisen kunniaksi julkaistu Pumpkins United -ralli oli nimeään myöten turha sävellys.

Olen kuitenkin valmis viilaamaan ennakkoluulojani. Massiivinen ja useassa eri formaatissa julkaistava United Alive tarjoaa tähän hyvät mahdollisuudet. Arvostelussa oleva kolmen dvd:n paketti käsittää lähes kolmituntisen keikkavalikoiman ohella satsin erinäisiä ekstroja, joten eikun mieli avoimeksi ja levyä koneeseen.

Ensimmäisenä hämmentää ratkaisu, että taltioinnit on kerätty yhden kokonaisen keikan sijaan useammalta eri areenalta. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä Charlie Bauerfeindin miksaus, jonka saa sekä stereo- että monikanavaäänin, kuulostaa yhtenäiseltä.

Myös lavarakennelmat pysyvät pääosin samoina, joten isoilla areenoilla, yön pimeydessä tai sisätiloissa kuvattu materiaali onnistuu säilyttämään vaikutelman yhdestä megapitkästä keikasta. Ainoa poikkeus on Wackenin massiivisella tantereella kuvattu Walls of Jerichoon keskittyvä osuus, joka tuntuu nautittavuudestaan huolimatta kuin eri bändin vedolta.

Loppupeleissä enemmän on kuitenkin enemmän, sillä onnistunut liimaus ja tekninen toteutus puoltavat paikkaansa. En suoraan sanottuna olisi uskonut innostuvani julkaisusta näinkin paljon, sillä odotin jotain huomattavasti väsyneempää. Paisutettu Helloween näyttäytyy yllättävän kovakuntoisena ryhmänä.

Lavalla riittää ukkoa. Tiedä sitten, kuinka tarkkaan koreografiat on suunniteltu, mutta kyllä meiningistä ilonpito välittyy. Osa on toki illuusiota ja rautaista ammattimaisuutta, mikä ampuu välillä myös ylitse. Äijien jatkuva roikkuminen toistensa kauloissa lipsuu kyynisessä mielessä teennäisyyden puolelle. Onneksi edes Kiske onnistuu näyttämään pariin otteeseen tympääntyneeltä, mikä tuo mukaan palasen realismia ja inhimillisyyttä. Andi Deris puolestaan spiikkaa Sole Survivorin Time of the Oathin aloitusraitana, eli osaavat ne konkaritkin sekoilla.

Näin maukkaan biisivalikoiman ja saksalaisen tehokkuuden edessä on pakko sulaa. 

Settilista on vähemmän yllättäen kasattu uran ensimmäistä kolmannesta painottaen. Future World, I Want Out, Keeper of the Seven Keys ja muut kuluneemmat raidat kuullaan hyvällä prosentilla, mutta se ei menoa haittaa. Derisin aikakaudesta mukaan on valikoitu satunnaisia irtopaloja, mikä alleviivaa sirkuksen tärkeintä tirehtööriä. Kaikki kunnia Derisin hienolle työlle bändin riveissä, mutta tällä kiertueella lippuja lienee myyty pääasiassa Kisken ja Hansenin vetovoimalla. Roland Grapow’ta ja Uli Kuschia tuskin kovin moni muistaa edes ajatella.

Deris ja Kiske laulavat välillä yhdessä, välillä erikseen, ja paikoin herrojen äänet vaikuttaisivat olevan hämmentävän lähellä toisiaan. Deristähän on kuultu Kisken osuuksien kimpussa jo neljännesvuosisata, mutta on kieltämättä kutkuttavaa kuulla Kiskeä tulkitsemassa yksin Deris-ajan materiaalia. Myös huolestuttavan paljon Tommi Läntiseltä näyttävä Kai Hansen saa toki omat spottinsa, ja How Many Tears hoidellaan kaikkien kolmen laulajan voimin.

Bändin väsymättömänä työjuhtana rumpaloiva Dani Löble on saanut juhlistamisen kunniaksi kioskiinsa maltilliset neljä basaria. Löble myös toteuttaa vanhaa arkistomateriaalia hyväksikäyttäen lyhyehkön mutta toimivan ja lämminhenkisen drumbattlen jo ajat sitten edesmenneen alkuperäisrumpalin Ingo Schwichtenbergin kanssa.

Bonuksena seuraa viitisentoista minuuttia mitä ilmeisimmin humalassa tehtyjä hassuttelevia kurpitsa-animaatioita. Myös keikkojen taustalla pyörivät videot ja animaatiot on kasattu mukaan yhdeksi 17-minuuttiseksi pätkäksi. Tärkeintä antia ovat kuitenkin reilut puolituntinen haastatteluosuus sekä neljä bonuskappaletta, joista March of Timea ja Kids of the Centurya ei kuulla varsinaisella liveosuudella.

Ja mitä tästä sitten jää käteen? Ennakkoluulojeni hälveneminen ja muikea hymy. Nyt nimittäin harmittaa, että en lähtenyt tätä show’ta nihkeyksissäni katsomaan. Kokoonpanolta pukkaa ensi vuonna uutta pitkäsoittoa, ja näkemästäni päätellen siitä saattaa jopa tulla jotain. Eikä se Pumpkins Unitedkaan ole oikeastaan lainkaan hassumpi kappale. Minut on käännytetty!