Joskus kehitys kulkee liikuttavan yksiraiteisesti. Birminghamiläisen G.B.H:n tarinan pääluvut kerrotaan aivan kuten aikakautensa kahden muunkin maineikkaan töyhtötukkaremmin, siis Dischargen ja The Exploitedin. Ensin ollaan kehityksen kärjessä, sitten eksytään reitiltä ja päästään lopulta, vuosikausien korpitaipaleen jälkeen, taas asian ytimeen.
G.B.H selviytyy vertailussa moraaliseksi voittajaksi, sillä sen kokoonpano on pysytellyt rumpalia lukuun ottamatta samana vuodesta 1978 eikä levytyshistoriassa ole pidetty pitkiä tuumaustaukoja.
Musiikillisista nyansseista puhuminen saisi yhtyeen varmasti räjähtämään paskaiseen nauruun, mutta simppeleistä humppakompeista, suoraviivaisesta kaahauksesta ja rosoisesta rähinästä huolimatta bändin soundissa on viitteitä inasen laajemmalta sektorilta. Riffit uumoilevat jo hardcoren tuloa, samoin vielä kankeamman oi! punkin läpilyöntiä. Vahva Sex Pistols -viba on aistittavissa ja myös melodisempaa lähestymistapaa kokeillaan, mikä tekee esimerkiksi Generals-biisistä varhaistuotannon helmen.
Niin kuin kolme cd:tä käsittävän Race Against Timen alaotsikko vihjaa, kokoelmalta jätetään sivuun myöhempi, yhtyeen arvoa reilusti laskeva tuotanto. Eipä sitä voi pitää historian vääristämisenä. Aika moni jättäisi brittiläisten punkbändien 90-luvun seikkailut kuulematta.
Ukot olivat kokoelman kattavat vuodet 1981–84 hämmästyttävän kovassa tikissä, ja käppäiseen muovikoteloon pakatuista levyistä etenkin ensimmäinen on melko lailla kuolematonta kamaa. Kolmannen levyn live taas on ehtaa bulkkia.
Kai se kuuluu punkin estetiikkaan, että aiemmin lähinnä tavarataloihin suunnatut Clayn kokoelmat ovat ulkoisesti pirun rumia. Alkujaan vuonna 2007 julkaistu kooste on todella mallia perus. Ohkaisesta vihkosta löytyy vain pääpiirteittäin läpijuostu varhaishistoria.