Odotukset olivat ehkä turhan kovat – arviossa Axegrinder

Julkaistu Infernossa 6/2018.

06.10.2018
Axegrinder
Satori
Rise Above

Death metalin 1990-luvun alun nousun aikoihin satuin törmäämään kummajaiseen nimeltä Axegrinder. Tein heräteostoksen komeiden avattavien levynkansien myötä, olihan kansitaiteen tehnyt itse Carcassin Jeff Walker. Tohkeissaan kotiin ja levy lautaselle. Vaan kaiuttimista ei roiskahtanutkaan äkäistä death metalia vaan raskasta ja likaista metallinsekaista punkkia.

Alkuhämmennyksen jälkeen levyn junnaava ote vei sujuvasti mennessään. Suureksi harmikseni tarina jäi lyhyeksi, eikä jatkoa enää saatu. Samantyyppistä raskasta ja crust-henkistä junnausta ei tullut vastaan enää kuin ehkä Extinction of Mankindin tekemänä. Peli oli pelattu.

Yllätys oli kieltämättä suuri, kun 29 vuoden jälkeen tuli vastaan nimi Axegrinder ja lisämainintana uuden levyn julkaisu. Paljon on tänä aikana crustin tuopissa virrannut, ja innostuneisuudesta syntyi myös pieni huoli. Mitähän tästä oikein mahtaa tulla.

Levyn alku lupaa hyvää. Axegrinderin tunnusmerkit ovat yhä tunnistettavissa: pintaan miksattu säröbasso, joka pitkälti johdattaa biisejä eteenpäin, yksinkertaisia riffejä tukevat junnaavat rumpukompit, toistoihin nojaavat laulurytmitykset sekä ajoittaiset kämäiset kosketinsoundit. 

Levyn edetessä eroavaisuuksia alkaa nousta pintaan yhä enemmän. Tarttuvuutta ei löydy läheskään entisen lailla, laulusuoritukset ovat turhan puhtoisia ja apokalyptinen raskaus on väistynyt post-punk-henkisen, jopa teollisen vänkäyksen tieltä. Ei tämä nyt sentään mitään Ministryn ja Killing Joken sekoitusta ole, mutta jotain sinne päin. Joo-o.

Odotukset olivat ehkä turhan kovat, ja pettymystähän tässä pukkaa. Axegrinderin uusi tuleminen ei ole ihan turha, muttei tällä pohjalla välttämättä myöskään kovin pitkäikäinen. 

Lisää luettavaa