Onko tuttu, sujuva ja takuuvarma sitä, mitä bändi haluaa tehdä? – arviossa Mokoma

Julkaistu Infernossa 3/2020.

23.04.2020
Mokoma
Ihmissokkelo
Sakara

Entten tentten! Mokoma on siitä harvinainen bändi, että tunnen lopen kyllästyväni siihen noin joka toisen levyn kohdalla, mutta innostun lopulta aina uudelleen. Nyt on innostuksen vuoro. Tosin ei niin pinkeän.

Bändin melodisesta metallista thrashpurskahduksiin ja sattumanvaraisiin moderneihin metallisuuksiin ulottuva tyyli on ollut sama Kurimuksesta (2003) alkaen. Erot levyjen välillä piilevät yksityiskohdissa. Joskus viisikko tekee perus-Mokomaa hivenen liukuhihnamallilla, toisinaan taas sävelten välissä on tiukempaa konseptisementtiä.

Ihmissokkelo on parhaimmillaan äärimmillään. Syyttävä sormi on ”yhden riffin nu-metallillaan” selvästi haastanut bändiä uusiin kulmiin, samoin kuin levyn polveileva nimikkokappale, raaemmin metallinen Leikin loppu ja hämmentävällä melodisuudella kyllästetty Vuoret, huolet. Levyn päättävä Huomenna voikin olla niin -biisi on ehkä tunnelmaltaan tutumpaa Mokomaa, mutta sillä päästään puhtaasti kaunis sävellys edellä maaliin asti.

Sitten on niitä hetkiä, joita edes Marko Annalan levy levyltä parantuva ääriäänenkäyttö ei täysin pelasta. Ja ne hetket ovat niitä, kun Mokoma kuulostaa liiaksi Mokomalta. Tiedäthän ne turhankin kurimusmaiset thrashit malliin Ilmoitusluontoista asiaa, ne tutulla Mokoma-soundilla nykivät riffit tyyliin Tuhat ei riitä ja mokomamaisempaakin mokomamaisemman balladin Toinen ihminen, jonka hienot sanat lukisi ennemmin vaikka runona.

Tavallaan kaikki on hyvin. Parhaimmillaan oikeinkin hyvin. Ja kuitenkin Mokomalta toivoisi jotain enemmän.

Arvostan syvästi sitä, että Mokoma tekee mitä huvittaa. Arvostan myös sitä, että Mokoma pyrkii vangitsemaan musiikkiinsa hetken. Arvostan bändin valtavaa ammattitaitoa tehdä perusreseptillä takuuvarmaa jälkeä. Arvostan sitäkin, että yli sata kappaletta julkaissut bändi on vieläkin kiinnostunut haastamaan itseään, ainakin puheen tasolla.

En kuitenkaan haluaisi, että Mokomasta tulee oman tiensä AC/DC, koska aistin bändissä potentiaalin vielä parempaan. Huomaan jatkuvasti sen, että yhtyeen halu rikkoa tuttua kaavaa on olemassa, minkä kuulee muutamalla kappaleella joka levyllä, mutta tietynlainen mukavuudenhalu ja rutinoituneisuus pitelee bändiä hieman aloillaan.

Siksi haastankin Mokoman istumaan peilin eteen, katsomaan itseään silmiin ja kysymään: Onko tuttu, sujuva ja takuuvarma sitä, mitä bändi haluaa tehdä? Vai olisiko hyvä ottaa askel taaksepäin, muodostaa tulevalle levylle taiteellisesti kunnianhimoisempi konsepti ja hioa siitä kaikessa rauhassa vaikkapa bändiä tuorein korvin kuuntelevan tuottajan kanssa silkkaa timanttia?

Kuka tietää. Ehkäpä bändi haluaa tehdä juuri tätä, mitä siltä kaikkein luonnollisimmin syntyy, mutta itse kuulisin seuraavaksi sellaisen levyn, joka ei ole rutinoituneen päiväduunin tulos, vaan luovien ihmisten täysin kahleeton teos.

Lisää luettavaa