Tämän albumin tuotanto on hyvä esimerkki siitä, että överit eivät aina ole paremmat kuin vajarit. Massiivisen soundin turvaamiseksi kaikki taajuudet on ruuvattu siinä määrin tappiin, että äänimaailma tuntuu jopa tukahduttavalta. Toki kyseinen paisuttelu menee aika kivasti samaan pakettiin musiikin kanssa.
Deserted Fearin melodisessa ja mahtipontisessa death metalissa kitarat ruhjovat alavireessä ja harmoniat ovat synkeitä, tasaista basaripoljentoa unohtamatta. Saksalaismiehistön uudistunut, eteerinen ja viipyilevämpi ote on ajoittain lähempänä modernia pohjoismaista doomia kuin aikaisempaa svedu-death-trippailua, mikä on omaperäisyysasteikolla hyvä juttu. Tosin se, mikä voitetaan omaperäisyydessä, hävitään ehkä tarttuvuudessa.
Laulusuoritusten suhteen mennään särötetyn efektoinnin myötä vähän deathcoremaisen tekorankkuuden puolelle. Se ja parin maneerin yliviljely alkavat hiljalleen ärsyttää. Biisintekotaidoissa ei ole mitään moittimista, ja ne taidot on otettu tosissaan käyttöön, sillä havaittavissa on selkeää hittihakuisuutta. Aina riffimateliaali ei herätä kuitenkaan sen suurempaa tunnetta ja kokonaisuus jää vähän tylsäksi, vaikka kappaleet pysyvät järkevissä mitoissa.