Harvalla bändillä on yhtä vankka maine genrensä kulmakivenä kuin 35 vuotta sitten ensirääkäisynsä päästäneellä Mayhemillä. Yhtyeen ympärillä leijuva myyttinen ilmapiiri on rakentunut suurilta osin ulkomusiikillisten tapahtumien kautta, mutta norjalaiskvintetiltä löytyy myös täysin kiistattomia musiikillisia ansioita. Vai kuinka moni voi väittää vakavin naamoin, etteikö vuoden 1994 De Mysteriis Dom Sathanas olisi yksi eniten black metalin nykytilaan vaikuttaneista albumeista?
Mayhemin suurin ongelma piilee siinä, että sen musiikillinen kultakausi myös päättyi 1990-luvun puolivälin tietämillä, eikä uuden vuosituhannen tuotanto ole päässyt lähellekään sitä tasoa, mitä yhtyeen klassikkostatus antaisi odottaa. Erityisesti kaksi viimeisintä albumia, Ordo ad Chao (2007) ja Esoteric Warfare (2014), ovat olleet paikoitellen suorastaan huonoja.
Saattaisi luulla, että Mayhemin kuudennen kokopitkän ainoaksi tehtäväksi jää hiljalleen rapistuvan reliikin korjailu, mutta bändi yllättääkin todella vitaalilla ja onnistuneella levyllä. Daemonin riffeissä ja yleisessä tunnelmassa on saavutettu paljon De Mysteriis Dom Sathanasin ja erityisesti sitä seuranneen Wolf’s Lair Abyss -ep:n (1997) tunnelmaa, jollaista en uskonut tämän yhtyeen käsittelyssä enää koskaan kuulevani.
Vajaat 50 minuuttia kestävä Daemon on mustanpuhuva kokoelma kappaleita, jotka istuvat hyvin yhteen. Albumi on tasainen rakennelma, joka ei keuli yhdenkään muusikon irtiotoilla. Jopa usein turhankin kokeilullisia sfäärejä tavoitellut laulaja Attila Csihar pysyttelee tällä kertaa melko perinteisen black metal -ilmaisun parissa, mikä on ehdottomasti oikea ratkaisu. Turhat erikoisuudet on siis jätetty sivuun ja bändi keskittyy siihen, minkä se parhaiten osaa: pahaenteisen mustan metallin luontiin.
Yksi syy Daemonin onnistumiseen on varmasti myös se, että kiekon sävellyksistä on vastuussa pitkälti koko bändi. Tällaisen työskentelytavan luulisi tuottavan sekavaa ja hajanaista kappalemassaa, mutta Mayhemin keräämät musiikilliset ideat kääntyvät pikimustassa kaaoskoneistossa yhdeksi yhtyeen ryhdikkäimmistä ja tasapainoisimmista julkaisuista.
Tuntuu kuin oman kuolevaisuutensa tajunnut yhtye olisi kyllästynyt jatkuvaan uuden hakemiseen ja antanut pakottamattoman mustan energian virrata lävitseen uransa alkuvuosien malliin. Mayhem kuulostaa toki nykyiseltä itseltään, mutta sen olemuksessa on tapahtunut selkeä muutos, mikä ilmenee heti albumin avaavassa The Dying False King -kappaleessa. Biisi syljeskelee tulikiveä häkellyttävän tehokkaasti, vaikka ei nousekaan levyn muun materiaalin yläpuolelle. Jotain Daemonin vahvuudesta kertookin, että siltä voi nostaa esiin levyn tehoa kuvaamaan kappaleen kuin kappaleen. Siis aivan kuten De Mysteriis Dom Sathanasiltakin.
Daemon on odottamaton yllätys bändiltä, jolta on tottunut odottamaan yllätyksiä. Se ei ole missään mielessä klassikkostatuksen arvoinen black metal -julkaisu, mutta meininki on takuuvarmasti parasta, mitä Mayhem voi saada vuonna 2019 aikaiseksi.