Parasta suomalaista melodeathiä vuosiin – arviossa Bloodred Hourglass

Julkaistu Infernossa 6/2019.

Bloodred Hourglass
Godsend
Out of Line

Melodinen death metal. Siinäpä ristiriitainen metallin alagenre, joka on jakautunut jo parin vuosikymmenen ajan moneen laitaan. Silti bändit, joiden soundi on sukua Carcassin Heartworkille (1993) ja At the Gatesin Slaughter of the Soulsille (1995), niputetaan samaan lokeroon In Flamesin tavoin lajia jenkkisoundisempaan, kosketinvetoisempaan ja kaupallisempaan suuntaan vieneiden yhtyeiden kanssa.

Varsinkin viime vuosikymmenellä melodeathiä lypsettiin niin paljon, että jopa lajin intohimoisimmille kuulijoille tuli enemmän tai vähemmän ähky. Moni leimasi genren loppuunkulutetuksi ja totesi, ettei Dark Tranquillityn, In Flamesin, Hypocrisyn ja vaikkapa kotimaisen Children of Bodomin vanhimpia albumeita voi ylittää enää kukaan. Eikä kenenkään tarvitsisi edes yrittää.

Onneksi on olemassa bändejä, jotka eivät välitä jyrkistä ajatuksista tippaakaan, vaan jopa muuttavat ne voimavaraksi. Yksi näistä bändeistä on nyt neljänteen levyynsä ehtinyt Bloodred Hourglass.

Mikkeliläislähtöinen yhtye on tehnyt jo varhaisista demo- ja ep-levytyksistään asti selväksi, etteivät sen esikuvat ole peräisin tylsästi vain oman genren sisältä. Silti Bloodred Hourglassin ei tarvitse tavoitella erikoisuuksia erikoisuudentavoittelun tähden. Se luottaa puhtaasti omaan koko ajan kiteytyvään sävellystaitoonsa.

Bändi herätti valtavia lupauksia viimeistään Lifebound- ja Where the Oceans Burn -albumeillaan (2012/2015), mutta niitäkin vaivasivat hieman tunkkaiset soundiratkaisut ja ihan vihoviimeisen riffi- ja melodiakynäterän uupuminen. Rehellisesti sanottuna luulin itsekin, että bändi oli saavuttanut koko potentiaalinsa.

Parin vuoden takainen Heal-albumi iski epäilyksistä huolimatta syvälle tajuntaan, mutta Godsend nostaa Bloodred Hourglassin aivan uudelle tasolle. En tiedä, mistä bändi on repinyt näin paljon lisäkiukkua riffeihinsä ja kiemuraista tarttuvuutta melodioihinsa, mutta viisikko todistaa harvinaisen selvästi, että suoraviivaisesti turpaanvetävä melodeath voi todellakin olla ajankohtaista myös vuonna 2019.

Bloodred Hourglassin resepti on periaatteessa simppeli ja sen voi kuulla parhaiten kappaleissa Waves of Black, Alysia, August ja White Feather. Mainitut eroavat toisistaan selvästi, mutta kuulostavat silti Bloodred Hourglassilta. Siitä pitävät huolen Jarkko Koukosen tunnistettavan kireä ääni sekä Antti Nenosen ja Lauri Silvosen yhteistyö, joka on yhtä lailla silkkaa raivoa ja kitaroiden välistä keskustelua.

Loppupeleissä Godsendissä on kyse yksinkertaisesti hemmetin hyvistä biiseistä, riffeistä ja melodioista sekä kaiken takana vaanivasta jyrkästä tunnelmasta. Ne ovat asioita, joihin moni muukin bändi voisi keskittää voimavaransa sen sijaan, että pyrkisi erottumaan joukosta kaikella muulla paitsi musiikin laadulla.

Godsend ei ole ainoastaan parasta suomalaista melodeathiä vuosiin. Se haastaa myös valtaosan lajin ulkomaisesta parhaimmistosta ja kysyy: ”Pystyttekö pistämään paremmaksi?”