Saksa-thrashin johtonimiin kera Kreatorin ja Sodomin luettava Destruction täyttää tänä vuonna neljäkymmentä. Ja kuten niin monella muulla aikalaisellaan, ikä ei juuri näy eikä kuulu.
Todistin bändin tositoimissa viimeksi kolme vuotta sitten 70 000 Tons of Metal -risteilyllä, ja kyllähän siinä lokit putoilivat taivaalta, kun bändi pisti hyrskynmyrskyn jämerällä lavaolemuksella tykittävän Marcel ”Schmier” Schirmerin johdolla.
Kun sen sijaan silmäilee yhtyeen nyt 15 studioalbumin laajuista katalogia, aika vähissä ovat ne levyt, jotka itse kelpuuttaisi hyllyynsä. Ihan ookoota käyttömusiikkia kyllä löytyy.
Samaa lajia edustaa myös Diabolical. Bändi pöläyttelee Schmier ainoana alkuperäisjäsenenään pintaviatonta, lajityypin kaikki tehokeinot taatusti hyödyntävää thrashiä, ja pääjehu kirkaisee muutaman kerran kuin vakuuttaakseen, että kyllä vielä lähtee.
Lopulta albumin vaikuttavimmaksi raidaksi nousee sen puolivälin melodisempi Tormented Soul, mikä herättää kysymyksen, pitäisikö vanhan sotaratsun vähän hellittää laukkaansa. Toisaalta levyn päättävä GBH-laina City Baby Attacked by Rats vihjaa, että bändin musassa voisi toimia selkeä punklisäyskin.
Siinäpä ne levyn poraamat muistijäljet sitten ovatkin. Mitä sillä siis oikeasti tekee? Suoraan sanoen en tiedä. Varmistaapahan tuo nyt ainakin osaltaan, että bändi saa tykitellä valtamerilaivan kannella jatkossakin.