W.A.S.P.
Golgotha
Napalm
W.A.S.P. on vieraillut Suomessa viime vuosina niin tiuhaan, että siihen pätee sama vitsi kuin In Flamesiin ja Sabatoniin: bändiä yritettiin saada näille leveyksille vuosikausia, ja kun se kerran saatiin, sitä ei meinaa saada millään pois.
1980-luvun keskivaiheilla kulta-aikansa eläneen sokkirokkilegendan nykykeikkoja on haukuttu väsyneiksi, mitä ne valitettavan usein ovat olleetkin. Kun tuotanto on ollut 1990-luvulta saakka enemmän tai vähemmän linjassa esiintymisintensiteetin kanssa, odotukset Golgothaa kohtaan eivät juuri kikkeliä kovettaneet.
Oma historiani bändin kuuntelijana on tyypillinen ikäiselleni hevanderin alakoulun kynnyksellä löytäneelle naavaparralle: W.A.S.P. oli yksi ensimmäisistä ryhmistä, joista aidosti innostuin. Rokkaavien ja tarttuvien biisien ohella puhutteli villi, raju ja sokeeraava imago. Mikä sen siistimpää kuin hevi, vähäpukeiset naiset, raaka liha, veri ja sirkkelinterät munissa?
I Wanna Be Somebodyn, L.O.V.E. Machinen, Blind in Texasin ja Wild Childin musiikkivideot syövyttivät niin verkkokalvot kuin psyykenkin. Parin ensimmäisen albumin sanat tarttuivat (näennäisesti) haltuun ennen kuin englannin kieli. W.A.S.P.-levyä (1984) ja The Last Commandiä (1985) seurasivat pätevähköt mutta selkeästi heikommat Inside the Electric Circus (1986) ja The Headless Children (1989). Into lopahti.
Kunnianhimoinen The Crimson Idol -konseptialbumi (1992) nosti kurssia Chainsaw Charlie -hitin vanavedessä, mutta sitten homma lässähti totaalisesti. Timmejä kokonaisuuksia ei syntynyt millään, ja livepuolikin veltostui. Mikä sen surullisempaa kuin ikääntyvä, palonsa ja suosionsa kadottanut sokkirokkibändi?
Mutta missä bändi on vuonna 2015? Blackie Lawless on ollut vuositolkulla bändin ainut alkuperäisjäsen. Hänen jäljittelemätön Noddy Holder- ja Kevin Dubrow -koulukunnan melodinen rääkynänsä on edelleen ehdassa terässä, eikä luovuus ole kaikonnut pitkästä julkaisutauosta huolimatta mihinkään. Kitaristi Doug Blair, basisti Mike Duda ja Mike Dupke (joka tosin vaihtui Patrick Johanssoniin Golgothan äänitysten jälkeen) ovat päteviä musikantteja, mutta riittääkö se?
Ensimmäinen single Last Runaway oli lennättää kaikessa pirteydessään, iskevyydessään ja – no – duuriudessaan takalistolle. Toinen single Scream ei osunut aivan häränsilmään, mutta lähelle kuitenkin. Oli ilo todeta, etteivät muutkaan kappaleet tiputtaneet rimaa kesken lupaavan lennon, vaan tuore loikka kantoi koko mittansa.
Bändi hyödyntää albumilla varhaisten vuosiensa musiikillista kaavaa eli panostaa rokkaavuuteen, simppeleihin soinnutuksiin, nopeampaan keskitempoon, kertosäkeisiin ja kitarasooloihin, joita viljellään nykyperinnehevistandardeihin peilaten verrattain runsaasti.
Välillä väläytellään turhankin tutunkuuluisia riffi- ja melodiamukaelmia vanhojen hittien vastaavista, mutta saahan itseään tributoida, jos siltä tuntuu. Ei Golgatha kuitenkaan mikään Black Sabbathin 13 ole, vaan lainailut ovat hienovaraisia, kukaties alitajuisia, eivätkä hiilikopioita.
Vaikka kiekkoa leimaa positiivinen kotiinpaluun fiilis eikä vanhalle koiralle ole yritettykään opettaa uusia temppuja, ote on tuore ja raikas. Se saa odottamaan bändin jokakesäistä Suomen-vierailua eikä hautaamaan kasvojaan kämmeniinsä myötähäpeästä, kun tieto sellaisesta julkaistaan.
Yhdeksästä kappaleesta kolme ylittää seitsemän minuutin rajan, mikä on yhtyeelle harvinaista – W.A.S.P.-rallit kun pyörivät yleensä viiden minuutin radioystävällisemmällä puolella. Mistään jymyeepoksista ei ole kuitenkaan kyse, vaan luontevasti lihaa luidensa ympärille keräävistä ja vapautuneesti rullaavista teoksista.
Golgotha on taidolla ja tyylitajulla rakennettu kokonaisuus, joka ei jätä juuri kitinän varaa – mitä nyt nimibiisin ”Jesus, I need you now” -rivit toimivat monelle punaisena vaatteena. Parin ensimmäisen albumin ja The Crimson Idolin asemaa kiekko ei horjuta, mutta se nostaa W.A.S.P:n takaisin relevanttien perinnehevibändien kaanoniin. Yllättävän validi kiekko aiemmin hyvinkin väsähtäneeltä ryhmältä.