Argonauta julkaisee Vestan viime vuonna itsenäisesti ulos saattaman levyn uudelleen. Italialaistrion ensimmäinen albumi on napakka nippu instrumentaaleja, joiden tyyli on raskaanpuoleista post-rockia pienellä Tool-tributoinnilla höystettynä.
Levyn soitanta on sekä energistä että maalailevaa. Kaikkein metallisimmat melodiat ovat eeppisessä tummanpuhuvuudessaan hienoja. Kun kokoonpano osuu lähelle näitä kultasuonia, sen kärsivällisyys ei kuitenkaan riitä hyödyntämään tilaisuutta, vaan kyseinen kohta saattaa katketa ennen aikojaan tai jäädä muuten vain idean asteelle.
Sävelainekset ovat myös liian usein naiiveja. Genren kliseiden käytössä pysytään kohtuudessa, mutta silti levy kaatuu monien kaltaistensa helmasyntiin: soittajat taitavat dynamiikan ja sitä usein palvelevan pedaalihipan, mutta lopulta tapahtumia, tai ainakin mieleenpainuvia käänteitä, on hyvin vähän.
Sitä, että ilmeisimpiä crescendoja vältetään, voi tietysti pitää tervetulleena. Totuus on kuitenkin se, että tällaisenaan levy on muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta vähän kuin yhtä välisoittoa. Kokonaiskuva jää vielä hieman haaleaksi.