En kuuntele Lyijykomppaniaa usein, mutta silloin kun kuuntelen, kuuntelen sitä suurella tunteella. Ilokseni tämä virke pätee myös kahdeksan vuoden julkaisutauon jälkeen. Nimihirviö on tutun jyrkkä lausuma kuolemaa, kurjuutta ja kuolemanvakavaa huumoria.
Rumputaiteilija ja johtaja Moilasen seurana on taas pari uutta muusikkoa, jotka hoitavat tonttinsa asiaankuuluvan tiukassa hirressä. Vuonna 1981 perustettu ryhmä ei ole ilmaisuaan juuri vuosikymmenten varrella muuttanut, ja erot levytysten välillä ovat varsin pieniä. Bändin uran yhdeksi huippukohdaksi laskettava Viimeinen voitelu (1996) edusti hivenen melodisempaa ilmaisua, jolla kuultiin jopa akustisia osioita.
Uutuus ei akustisia kohtia sisällä, vaan napakka puolituntinen juntataan alusta loppuun synkällä jynkytyksellä. Hillityn tummasävyisillä kitaramelodioilla sävytetyt kappaleet palauttelevat osin mieleen Viimeisen voitelun maisemia, vaikka kokonaisuutena mennään selkeästi tämän vuosituhannen vaihteella.
Jännää musiikkiahan tämä on. Periaatteessa levyn kappaleet etenevät enimmäkseen samalla tempolla, ja riffijuntan synkeys ei kerta kaikkiaan hellitä. Lyijykomppanian ehdoton vahvuus löytyykin tietystä äärimmäistä suomalaisuutta ilmentävästä kuvastosta, jossa Moilasen sanoitukset ovat ehdottoman tärkeässä asemassa.
Kasvattava kantaaottavuus ja kuiva ruikutus satavuotiaasta Suomesta on alkanut vanhemmiten kuvottaa, mutta Lyijykomppanian toteava ote ei lipsu. Se on, saatana, Lahti-pistoolilla kattoon ja turvat tukkoon.
Voi olla, että nuorempi sukupolvi ei välttämättä pääse lihojen haun, kirveellä heilumisen ja Kantalan juoppojen luomien tunnelmakuvien makuun. Siedätyshoitona voisinkin suositella Mikko Niskasen Kahdeksaa surmanluotia ja Arto Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsää. Silleen sopivan vapaamuotoisesti sekoitettuna. Kurinalaisuus ja jääräpäisyys säilyttävät arvonsa vuosikymmenestä toiseen.