Earthless on tavallaan tosi hienoa musaa, joka vaatisi syvälle iskeäkseen joko todella laajentuneen tajunnan tai hypnoottisen livetilanteen. Nyt kolme sairaan pitkää instrumentaalibiisiä on kuin keikalla älyttömyyksiin venynyttä soolojammailua. Ei sillä, että siinä olisi jotakin pahaa, mutta aika heikosti tätä kotona kuuntelee.
Earthlessissä on pääosassa maukkaasti Marinon ja Gilmourin hengessä lasketteleva kitaristi. Biisit vaikuttavat muutenkin olevan olemassa kitaroinnin takia: yksinkertainen ja jopa epäkiinnostava riffi alkaa tyhjästä ja junnaa minuuttitolkulla sen kummemmin kasvamatta tai rönsyilemättä, kunnes siirrytään räiskyvämpään soitteloon, ja siinäpä se melkein olikin. Rumpujen osalta menoon kaipaisi lennokkaampaa otetta, jammailun pohjalla olisi kiva kuulla edes jonkinlaista irrottelua.
Kaksiosainen nimikappale on yli 40-minuuttinen jumittelu, joka lähtee kotvaksi melkein lentoon, tosin vasta toisen osan ohitettua kymmenen minuutin rajapyykin. Kolmas raita Death to the Red Sun on vähemmän jähmeä. Siinä on mukavasti eloa, vaaraa ja rehvakasta stoner-henkeä, mutta 20 minuuttia on sillekin vähintään yliampuva mitta.
Parikymppinen bändi on kuitenkin selkeästi polkunsa valinnut.