Defiatoryn esikoisalbumi jäi harmillisen vähälle huomiolle, mutta Uumajan pojat eivät lannistuneet vaan vääntävät ulos entistäkin tiukempaa tavaraa.
Vaikka Hades Risingilla ei reuhdota menemään aivan yhtä kovalla tempolla kuin debyytillä, kitarariffittely on sen verran ankaraa, että levyä kuunnellessa oli alkuun melkein hölmistynyt olo. Tuntui kuin thrashin klassikkoriffit olisi tungettu blenderiin ja puristettu uutena juttuna pihalle. Eli tarjolla on varsin simppeliä mutta sangen nerokkaasti rytmitettyä riffittelyä, klassisen alkukantaista pikalaukkaa ja muutenkin näpsäkkää plektrarallia. Tässä saa olla kitaristin rytmikäsi lyönnissä.
Maltillisimmissa kappaleissa on vahva tuulahdus Testamentia, ja muutenkin vanhaa Bay Arean henkeä. Kertosäkeissä mennään ajoittain vähän The Crownin malliin, eli tarttuvasti rytmitettyjen karjaisujen taustalle tuotetaan toisella kitaralla semimelodista hälyääntä. Death Takes Us Allin kertosäe on tosin niin pahasti Slayerin God Hates Us Allista pöllitty, että melkein jo hävettää. Olisiko tuo kuitenkin vain kunnianosoitus, mene ja tiedä.
Laulut on tehty hyvin, möykkäämisestä löytyy sävyjä ja kykyä melodioidenkin hakuun. Kappaleet etenevät kuitenkin pitkälti saman kaavan mukaan, joten tietty mielikuvituksen puute syö levyn intensiteettiä. Vaikka joukkoon on ripoteltu pikku jippoja ja koukkuja, yllätyksiä ei liiemmin tarjoilla.
Hades Rising on tiukasti perusthrashiin nojaava, järkähtämätön tuotos, josta joko tykkää tai ei. Minä tykkään.