Ruotsalainen perusmallinen death metal ei anna minulle enää paljoakaan. Erityisesti klassinen, edelleen ahkerassa käytössä oleva särö on kokenut valtavan inflaation, eikä sillä koristeltu musiikki vaikuta enää sen paremmin erityisen raskaalta kuin kuolettavaltakaan. Vertailu jenkkien ja monen muun maan antiin vain korostaa vaikutelmaa.
Jo 1990-luvun alkupuolella julkaisukantaan päässyt Wombbath ei tee kolmannella pitkäsoitollaan mitään erityisen muistettavaa. Veteraanien otanta klassisesta ruotsikuolosta on muodollisesti pätevää, hienoisella melodisuudella varustettua napakkaa murjomista, mutta tunnetasolla huomaan olevani pahasti kyllästynyt.
The Great Desolation ei suoriudu millään saralla huonosti. Parhaimmillaan levyn viimeisen päälle mäiskitty mättö iskee tulta ja kalmaa, eikä varsinaisia heikkouksia ole osoitettavissa helposti. Nyt on vain niin, että tämän sortin death metal vaatisi nykyään tuekseen todella korkeatasoisia riffejä, eikä niitä ole oikein tarjolla.
Samaan aikaan tiedostan oman asenneongelmani, ja tiedän, että moni ajattelee tästä julkaisusta varmasti aivan toisella tavalla. Kannattaa siis kokeilla, sillä kokemuksella tyyliä toisintava levy toimittaa periaatteessa juuri sitä mitä pitääkin. Itse en vain osaa enää innostua. Vanha heittäytyy kyyniseksi, eikä tunne tahdo väistyä useammallakaan kuuntelulla.