Anton Belovin kipparoima post-metal-bändi Kauan ei ole taustoiltaan kovinkaan tyypillinen tapaus. Yhtye sai alkunsa 2000-luvun puolivälissä Venäjällä, paikantui välillä Ukrainaan ja on nyt päätynyt Viron kamaralle. Bändinsä ansiosta hyvin nuorena levyttämään päässyt Belov on kerryttänyt nimikkeelle kunnioitettavan mittavan diskografian, joka on esitetty suurimmaksi osaksi suomen kielellä.
Omaan tutkaani yhtye työntyi edellislevynsä Kaihon (2017) myötä. Tuo luomus tuntui uppoavan varsin monelle, muttei tehnyt utuisella otteellaan sen suurempaa vaikutusta allekirjoittaneeseen. Ice Fleet on niin ikään tunnelmoiva ja toismaailmallinen, mutta myös tarraavampi teos. Se kuvastaa – monessakin mielessä – aavalla merellä seilailua, jonka aikana aistit valtaava raikkaus vuorottelee sopivassa määrin aallokon ankaran kiivauden kanssa.
Kyseessä on konseptilevy, joka eläytyy sata vuotta sitten tutkimusmatkalle lähteneen neuvostoliittolaisen laivueen surulliseen ja kovin salaperäiseen kohtaloon. Kitaroiden ja koskettimien taitavalla yhteispelillä on saatu aikaan sekä kuulaanherkkää että karunjylhää kauneutta, mikä ilmentää hienosti toivon ja toivottomuuden toisiinsa sulautumista. Vaikka esimerkiksi ranskalaiskollega Alcest nousee albumin mittaan mieleen toistuvasti, yleisesti ottaen yhtyettä voi kiitellä omaehtoisuudesta.
Yhtenäinen musiikkiteos on pilkottu seitsemään eri kappaleeseen. Arktinen tunnelma on vahva alusta loppuun, vaikkakin viime hetkillään levy osoittaa huipentumisen sijaan hieman väsymisen merkkejä. Albumin komein ja samalla raskain anti puolestaan osuu sen keskelle, akselille Maanpako–Kutsu–Raivo.
Suomenkieliset, yhtäällä raivokkaat ja toisaalla rauhalliset laulut ovat selvästi sivuosassa. Sekään vähä ei tunnu välttämättömältä, varsinkin kun sävellyksiä tukemaan on laadittu varsin tyhjentävä englanninkielinen libretto eli tekstimuotoinen selonteko tarinasta. Sen sijaan sanoitta esitettyihin heleänharmonisiin lauluosuuksiin kätkeytyy kyllä oma taikansa.
Ice Fleet todella herättää henkiin tematisoimansa historiallisen onnettomuuden. Albumi täyttää perimätiedon jättämät aukot kuvitelmin ja vaikutelmin, jotka tekevät tapahtumasta myyttisen ja säilyttävät siihen sisältyvän murheellisuuden. Vaikka lopullinen, kouriintuntuva hukkumisen tunne jää uupumaan, tällä kertaa Kauan kykenee pääsemään hyvälle kosketusetäisyydelle kuulijastaan.