Kotimaisen Aethyrickin neljäs täyspitkä jatkaa samalla linjalla kuin aiemmatkin tuotokset. Kahdesta mysteerihahmosta koostuvan bändin black metal on kallellaan melankoliaan ja eeppisyyteen, joskin seassa on myös raivoisampia hetkiä. Eivätpä kaksikon sävellykset ole kuitenkaan juuri vuoden 2018 debyytistä muuttuneet. Synat ovat ehkä hitusen pienemmässä roolissa kuin aiemmin, mutta muuten tämä on tuttua ja ehkä liiankin turvallista tavaraa.
Tuntuu, että kaikessa on valittu se kuuluisa keskitie. Hieman rouheammalla ja rajummalla tuotannolla Pilgrimagen biisit nousisivat paremmin lentoon. Nyt ne vain soljuvat ja soivat, ja seuraavaksi ne ovatkin jo unohtuneet. Bändin jätkät ovat juuttuneet tuijottamaan tähtiä ja haaveilemaan. Rikkokaa se muotti, ammentakaa syvemmältä melankoliasta; kammottavasta kuolemasta ja mätänevistä ruumiista.
On ikävä todeta näin ammattitaitoisesti tehdyn levyn kohdalla, ettei keskinkertaisuus riitä. Black metal on nykyään todella tukkoinen genre. Loistavia bändejä on iso läjä, keskinkertaisia järjetön määrä ja surkeita vielä enemmän. Seuraavaksi pitäisi tehdä jotain yllättävää. Enemmän tulta ja rikinkatkua.