”Nyt ei saa olla kiire”, totesi vuoristoneuvos Tuura eräässä Turhapuro-laatuelokuvassa. Sama ohjenuora pätee myös tämän levyn äärellä. Kun kestoa yli tunti ja kappaleissa kunnolla mittaa, on syytä rauhoittua kuuntelemaan ihan ajan kanssa.
Absolution on vuonna 2013 perustetun minnesotalaisyhtyeen kolmas pitkäsoitto. Tyylilajina on pitkän kaavan mukaan maalaava post-etuliitteinen metallikeitos Agallochin, Fenin ja Fallochin hengessä. Mainittuja bändejä tuntevat tietävät, mistä on kyse.
Ashbringer on tyylilajinsa parhaasta päästä. Musiikissa on värejä, ilmavuutta, taidokkuutta, kerroksia ja näkemystä. Soundimaailma on vähemmän yllättäen orgaanisen oloinen ja lauluosasto rähisevää rääkyä, joskin melko monotonista sellaista. Sanoituksellisesti ollaan luonnon äärellä, tietenkin.
Kitarat juttelevat monin paikoin erittäin maukkaasti ja pehmoisesti, ja syntikka maalaa muun muassa Hammond-moodissa. Rummuissa on hetkittäin hektinen ote, mutta ihan jazziksi ei sentään anneta mennä. Genre on hyppysissä, eikä tässä edetä pelkkien maneerien toistamisen keinoilla vaan aivan omalla otteella.