Pestilencen uuden basistin Joost Van Der Graafin bändi – tai soololevy – on aika jännää menoa. Kuolometallibändissä operoineen hollantilaisen soitto on siistiä lumpsutusta ja levyn bassovoittoinen, tai basson esiin nostava, soundi on perusteltu. Ukkeli vetelee musikaalisesti ja on ihan vekkuli soittoniekka. Tämän tästä tulee mieleen Flea, eli metallisesti lätkivän rumpugrooven päällä on paljon peukkua ja funkya lousketta.
Kitaroita ei mainittavasti kuulla, vaan torvisektio iskee melodiat tauluun rytmillä ja jämäkkyydellä. Tästä johtuen levy asettuu selkeästi myös jatsimmalle linjalle, vaikkakin progehtava metallinen taustavire on alati läsnä. Lopputulos on varsin eksoottinen.
Muljuva basso on levyn johtotähti, ja jotenkin aika hassu sellainen. Tämä on viihdyttävää kuultavaa, vaikka ei soitinmasturboinnista välittäisikään. Toki soittoniekat Van Der Graaf etunenässä esittelevät värkkienkäsittelytaitojaan, mutta sitä ei tehdä itsesaastuttavalla tavalla.
Herraringissä tuntuu olevan hyvä meininki, ja paketti jää kuulijankin osalta ehdottomasti plussan puolelle – olkoonkin, että kappaleista ei muistu niiden kuulemisen jälkeen mieleen mitään. Tärkeintä, että kuunnellessa viihtyy.