Ydinperhe on noussut vajaassa 15 vuodessa lähes kuin varkain suomalaisen hardcoren kärkikahinoihin. Yhtyeen kolmatta albumia kuunnellessa on helppo ymmärtää, miksi niin on käynyt. Bändin julkaisutahti on pysytellyt verrattain maltillisena ja laatu vastaavasti tasaisen hyvänä. Ennen kaikkea yhtye tekee niin musiikilliset kuin tekstilliset asiat omalla tavallaan.
Edellinen Älä tee mitä pitää (2018) oli bändin ensimmäinen albumi uuden kitaristin Aleksin kanssa. Näin jälkikäteen tarkasteltuna se kuulostaa muutosvaiheessa olleen yhtyeen vähän väkisin puristetulta julkaisulta. Neljä vuotta myöhemmin tilanne tuntuu olevan aivan toinen.
Kymmenen välivuotta on suorastaan hämmentävän rennon kuuloinen levy sävellyksistä soundeihin ja sanoihin. Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että yhtye on luonut nahkansa ja tuulettanut siinä samalla koko genreä.
Ydinperheen viehätys on siinä, että vaikka bändi on hyvin perinnetietoinen, se vähät välittää kaikenlaisista raja-aidoista. Periaatteessa yhtyeellä olisi crossover-potentiaalia nousta alakulttuurista vähän suuremmankin yleisön tietoisuuteen, mutta sen aitous ja tapa härkkiä asioita taitavat kuitenkin olla monelle liikaa.