”Norjalainen progerock” voi tarkoittaa mitä vain. Tässä tapauksessa tarkempi lokerointi olisi turhaa, sillä yritys olisi tuomittu epäonnistumaan.
Ota Everlastin karhea raspi ja Roisin Murphyn pehmeä kujerrus, yhdistä se UNKLEn ja Massive Attackin kaltaisiin lempeänsynkkiin syntikkatunnelmiin, Tom Waitsin kokeellisempiin balladivaihteisiin sekä satunnaisiin Andrew Lloyd Webberin musikaali-inspiksiin ja pääset ehkä lähelle mielikuvaa Major Parkinsonin pakkauksesta. Pakkaus on erittäin hieno, se on pakko sanoa.
Ainoa juttu, joka kiusaa aidosti, on bändin itsetarkoituksellinen pyrkimys eksentrisyyteen. Major Parkinson huokuu itsetietoista ”katsokaa nyt kuinka kaheleita me ollaan, eikö me ollakin kummallisia” -asennetta jokaisesta tunnelmointihetkestä vinksahtaneeseen rytmiin ja hämyisestä pianoballadista folksävytteisiin viuluratkaisuihin.
Olisi kiinnostavaa kuulla, millaista musiikkia seitsenhenkinen ryhmä tekisi, jos se jättäisi tietoisen halun tehdä jotain omalaatuista syrjään ja tekisi sitä, mikä tulee luonnollisesti. Lopputulos pysyisi taatusti omaleimaisilla laduilla, mutta sen perimmäinen luonne tuntuisi aidommalta ja kypsemmältä.
Major Parkinson on joka tapauksessa yksi kiehtovimmista tulokkaista, joihin olen törmännyt hetkeen.