Sääennusteet ovat asia, jotka voisi vaikkapa poistaa olemassa olosta kokonaan. Onko kenellekään enää yllätys, etteivät ne pidä paikkansa? Yllättyykö kukaan edes siitä, etteivät edes juuri tämän hetken sääennusteet täsmää? Silti seuraamme ennusteita. Jos ne olisivat osuneet oikeaan, Saarihelvetti 2025 olisi vietetty kaikkien aikojen kaameimmassa mutavellikelissä.
Toisin kävi. Kovin montaa pisaraa ei viikonlopun aikana sadellut. Siitä huolimatta aika moni oli mestoilla kumisaappaissa ja monsuunivarusteissa. Mukavampiakin festarikamppeita voisi löytyä.
Se säästä. Vaikka ainahan säästä on mukavaa puhua.
Havukruunu oli oma ensimmäinen rastini Saarihelvetissä. Halusin antaa bändille vielä mahdollisuuden. Levyillä bändi oli aina tuntunut ihan kelvolliselta pakanametallibändiltä, mutta livekokemukset ovat lähinnä osoittaneet sen, miksi Moonsorrow on niin hyvä siinä mitä se tekee, ja miksi Havukruunu ei oikein osu maaliinsa.
Saarihelvetti ei ollut poikkeus. Havukruunulla ei ollut oikein läsnäoloa, se ei ollut ihan vireessä, se ei saanut aikaiseksi reaktioita yleisössä ja se ei herättänyt oikein minkäänlaisia fiiliksiä, joten oli parempi vaeltaa perjantain melko varmoja kohokohtia kohti.
Tässä välissä on hyvä pistää sanoiksi se, mikä Saarihelvetissä toimii kaikkein parhaiten.
Saarihelvettiä on järjestetty jo kunnioitettavan pitkään. Kun tapahtuma kuin tapahtuma saa ikää, se alkaa yleensä kasvaa. Buukataan isompia bändejä, valitaan isompi sijainti ja halutaan tavoitella niin sanotusti ”kunnianhimoisia” asioita, mutta Saarihelvetin kohdalla valittu tie on huomattavasti parempi. Saarihelvetti on pysynyt samassa mittakaavassa niin kauan kuin muistan, valitut bändit ovat sopineet profiiliin ja mihinkään ei ole tunkua. En jonottanut koko viikonlopun aikana yhtään mihinkään, paitsi sitten kun jonotettiin oikein kunnolla – mutta palataan siihen vielä.
Saarihelvetin perjantaissa esiintyi kolme toisistaan täysin eroavaa bändiä, joita kuitenkin yhdistää se, että ne tekevät sitä omaa juttuaan niin suvereenisti, etten ole nähnyt yhdeltäkään näistä koskaan ainuttakaan huonoa keikkaa.
Swallow the Sun on tehnyt omaa juttuaan jo 22 vuotta. Tänä aikana Juha Raivion luotsaama yhtye on käynyt läpi niin paljon kaikkea, että siitä on kirjoitettu kirja, ja olisi varmasti voitu kirjoittaa toinenkin. Kiintoisaa asiassa on se, että yhtye on tavallaan muuttunut vuosien varrella täysin ja ei ollenkaan.
Koin Swallow the Sunin ensimmäisen kerran elävänä kesäkuun alussa 2004, Sauna Open Airin jatkoklubilla Tampereen Tullikamarilla. Jo tuolloin tiesin, että tässä on bändi, joka kykenee laittamaan muutamat soinnut sellaiseen järjestykseen ja soittamaan niitä niin herkällä intensiteetillä, ettei tuota kaikkea tee mikään muu bändi samalla tavalla. Eikä tee tätä nykyäkään. Saarihelvetissä Swallow the Sunin keikka oli totutun vähäeleinen, mutta niin silkkaa läsnäoloa ja musiikin voimalla jyräämistä, ettei mitään koreampaa tarvitakaan. Tämä bändi on tehnyt tuhansia keikkoja, muttei ole vieläkään rutinoitunut.
Entä Stam1na? ”Onpa tylsä valinta SaariHelvettiin. Nämähän on joka paikassa?!”, saattaa joku ajatella. Mutta voi helvetti kun tämä bändi voin toimittaa vuosi ja vuosikymmen toisensa perään. Keikan intron jälkeen vaaditaan noin muutama sekunti, kun bändi jo moshaa raivokkaasti, soittaa millintarkasti ja silti niin suurella energialla, että yleisössä on moshpit pystyssä jo ensimmäisten riffien aikana.
Ajoitus Saarihelvetissä oli Stam1nalle täydellinen, yleisön oltua jo hyvässä festarikunnossa ja silti tarpeeksi kunnossa remuamaan keikalla täysillä. Lääke, Sudet tulevat, Muistipalatsi, Muistipalapelit ja Sirkkeli. Biisi toisensa perään sellaista totaalista hallintaa, että väitän, ettei ole liioiteltua sanoa Stam1naa Suomen kovimmaksi metallilivebändiksi. Tämä titteli ei ollut lainkaan hassumpi sillon, kun Stam1nan tyypit olivat parikymppisiä, mutta miettikääpä, että heille karttuu ikää eikä vauhti hyydy tuumaakaan.
Illan kolmas kova S-kirjaimella alkava yhtye onkin sitten näistä kaikista se, joka tuntuu saavuttaneen vasta nyt, pikkuhiljaa, edes rahtusen ansaitsemastaan huomiosta.
Sara on tehnyt töitä musiikkinsa eteen vuosikymmeniä ja Joa Korhosen sävellyskynä on ainutlaatuinen Suomen ohella paljon laajemmallakin. Sara kolahteli itseeni jo aikoinaan ihan kelvollisesti, mutta bändin kaksi uusinta albumia ovat heidän parhaansa ja samalla joukko tuntuu saavuttaneen ihan uudenlaisen tason myös keikoilla.
Saarihelvetin pimenevässä kesäillassa esiintyi suuren dynamiikan bändi, joka pystyy rakentamaan kappaleisiinsa sellaista räjähtävää herkkyyttä, että se poikkesi kaikesta illan aikana kuullusta. Onneksi paikalla oli melko paljon väkeä, mutta oikeastaan porukkaa olisi voinut olla vielä enemmänkin.
En silti yhtään ihmettele, minkä takia osa väestä alkoi jo suunnitella lähtöä viimeisen kerran aikana. Tässä kohtaa iltaa vastaan tulee se Saarihelvetin haasteellisin puoli: turruttavan verkkainen lauttaliikenne saareen ja sieltä pois.
Vielä iltapäivästä liikenne Viikinsaareen päin toimii mukavasti. Lautat ovat täynnä, mutta tunnelma on korkealla. Paluumatkalla taas on tehtävä valinta. Joko jonottaa lautalle koko viimeisen esiintyjän ajan tai sitten on jonotettava lautalle viimeisen keikan jälkeen tunnin tai puolentoista tunnin ajan. Suomalaiset tunnetusti rakastavat jonottamista, mutta pitkän festaripäivän jälkeen tihkusateessa jonossa seisominen ei ole se valinta numero yksi. Samalla myös oheisohjelmat kuten karaoke ja baarit alkoivat pistää paikkoja säppiin, ymmärrettävää kyllä, joten ainoa vaihtoehto oli vain jonotella saaresta pois. Ilmoilla oli aika paljon turhautuneisuutta, kun kuunteli festarikansan puheita jonon varrelta. Moni kun olisi varmasti halunnut päästä jo jatkoille, tai nukkumaan.
En tiedä, onko Saarihelvetin lauttaliikennettä edes mahdollista parantaa isommilla lautoilla tai tiheämmällä liikenteellä, mutta Mauno Koivistoa lainatakseni: ”Tarttis tehrä jotain.” Huonommalla kelillä festarikansan ymmärrys tuskin olisi ollut näinkään hyvä.
Lauantaina menoliikenteessä ei tosin ollut senkään vertaa haasteita kuin perjantaina. Johtuiko tämä siitä, että osa kansasta oli vielä toipumassa ensimmäisen päivän aiheuttamista olotiloista vai jostain muusta, mutta toista Saarihelvetti-päivää päästiin nauttimaan istumapaikoilta lempeästi lautalla Viikinsaareen lipuen.
Erja Lyytinen Saarihelvetissä oli noin sekunnin ajan outo ajatus, kunnes se kävi täysin järkeen. Ja niin se myös toimi paikan päällä! Musisointia voi mitata tai olla mittaamatta monella eri tavalla, mutta Lyytinen ja bändinsä soitti kyllä ihan erilaisella ja freesillä energialla moniin metallibändeihin verrattuna. Kyse on kaikkein eniten siitä, miten jokainen soittaja saa tilaa omalle tyylilleen ja soittotyylilleen, ja jokaista bändin tyyppiä voi kuulla vaikka kuinka keskittyneesti.
Lyytisen setti koostui mukavan rouheista kappaleista ja vaikka henkilökohtaisesti jäinkin ihan oikeasti kaipaamaan jonkinlaista Black Sabbath- tai Ozzy-tribuuttia juuri tältä keikalta, oli Saarihelvetti-lauantai käynnistetty napakasti.
Jo ennen Bloodred Hourglassin keikkaa ehdin arvuutella, mihin suuntaan bändi on seuraavaksi matkalla? En tiedä, olenko ainoa, jonka mielestä häikäilemättömän melodinen ja tarttuva How’s the Heart -albumi on bändin paras levytys tähän asti, mutta halusin aistia Saarihelvetti-keikalta, onko syksyllä ilmestyvä tuleva levy todella askel suoraviivaisempaan ja raskaampaan suuntaan.
Ainakin tällä kertaa bändi piti vielä kiinni viihdyttävän tarttuvasta ja jollain hämmentävällä tavalla melankolisen tsemppaavasta melodeathistaan, jota toivon tulevalla levylläkin kuultavan. Bändillä on nimittäin jo pitkä historia, mutta se tuntuu olevan parhaimmillaan livenä juuri nyt, juuri tällä hetkellä, ja tuntuu kuin se tarvitsisi enää yhden pirun tarttuvan levyn vetääkseen hommansa vielä seuraavalle asteelle.
Jo tähän mennessä Saarihelvetin kattauksesta on tullut mainittua monta bändiä, joissa riittää särmää, varmuutta ja läsnäoloa, joten mainittakoon tasapuolisuuden vuoksi, että lavalla nähtiin myös yliyrittämistä ja sellaista metallin tasapaksuutta, josta se mainittu särmä uupui: Shereign, King Satan ja Fear of Domination. Kolme erilaista modernin metallin bändiä, jotka juuri nyt vain soivat niin kovin tyhjästi kuin rystyset valkoisina mailaa puristaen, että ne kaipaisivat rennompaa otetta. Nyt tuntuu siltä kuin nämä haluaisivat miellyttää yleisöä, eivätkä tee täysin sitä mitä haluavat. Mielikuva saattaa olla vain omani, mutta jokin tässä bändikolmikossa tuntuu ihan erityisen pakotetulta.
Toisessa äärilaidassa taas on bändi, joka vain rentoutuu rentoutumistaan. Huora pisti kaiken paskaksi jo debyytillään aika monta vuotta sitten, mutta silkan punk-räyhän sekaan on tullut levyjen edetessä melodisuutta ja yhä enemmän itseironiaa, mikä tuo keikoille helvetin hyväntuulista vimmaa.
Anni Lötjösen laulaessa ja Huora-bändin soittaessa ei tarvitse laittaa itse kaikkea paskaksi, kun voi antaa Huoran pistää kaiken sekaisin ja samalla saa nauraa bändin kanssa ihmisten ihmisyydelle. Jos joku väittää, ettei samaistu ainakin osaan Huoran sanoituksista, todennäköisesti valehtelee itselleen. Me kaikki olemme sekoilumme sekoilleet ja morkkiksemme morkkistelleen, ja sille pitää voida virnuilla.
Illan pimentyessä sain vastauksen kesän erikoiseen kysymykseen: onko Insomniumilla kaikki hyvin, vai oliko Tuska-keikka vain sattumalta huonojen olosuhteiden uhri? Tuskassa Insomnium tuntui hieman liian rutinoituneelta ja innottomalta. Saarihelvetissä tuli hetkessä selväksi, että tämä taisi johtua Tuskan isosta lavasta, iltapäivästä, auringonpaisteesta ja ehkä omasta mielentilastanikin.
Nyt Saarihelvetissä lava oli pienempi, kesäilta eteni pidemmällä, oli hämärämpää, bändin valot pääsivät oikeuksiinsa ja keikka oli jälleen sitä tuttua Insomniumia, eli silkkaa suomalaisen melankolisen metallin kärkeä. Tällä hetkellä Insomniumissa kiinnostavaa onkin se, mitä bändi tekee aavistuksen uudistuneella kokoonpanolla seuraavaksi? Tuntuu, että tämän bändin kohdalla kaikki on mahdollista.
Tämän hurmoksen keskellä Saarihelvetin ainoa ankeus nosti taas päästään. Kello alkoi käydä yhtätoista, vielä olisi yksi bändi nähtävänä ja lauttajono kiemurteli jo pitkin saarta. Muutamat tutut olivat lähteneet jo aiemmin välttääkseen ruuhkan, ja ihan kuten perjantainakin, tälläkin kertaa jonotteluun sai varata aikaa tunnin tai jopa puolitoista tuntia. Tällainen lautta-asia voi tuntua pikkumaiselta, mutta kun mietin koko festaria tällä hetkellä vain muutaman päivän sen jälkeen, mietin ensimmäisenä kaikkia noita jonoja ja vasta sitten keikkoja ja tunnelmaa. Saarihelvetti kun itsessään on aivan mahtava miljöö ja sinne on kuratoitu hienolla otteella kirjava kattaus bändejä, ja kaikki muutkin järjestelyt toimiva oivasti, ei voi kuin toivoa, että tämä kulkuasiakin korjaantuisi hieman.
Yksi hyvä vaihtoehto olisi sijoittaa kaikkein isoimmat esiintyjät vaikkapa kahdeksaan illalla ja buukata myöhempiin esiintymisaikoihin hieman pienempiä bändejä, jolloin porukkaa lipuisi ulos tasaisemmin, mutta toisaalta järjestäjät ovat sen verran hyvin perillä asioista, että ovat taatusti puntaroineet tällaisiakin asioita jo aiemmin.
Onneksi maassamme on Saarihelvetin kaltaisia festareita. Saarihelvettiä, Steelfestiä ja monia muita pienempiä tapahtumia tarvitaan Tuskan ja Hellsingin rinnalle. Niitä saisi totta puhuakseni olla jopa enemmän, niin kauan kuin laatu on niin hyvällä tasolla kuin vaikkapa nyt koetussa Saarihelvetissä tänäkin vuonna oli.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue myös: Yleisökuvagalleria Saarihelvetistä – bongaatko joukosta itsesi tai tuttuja?