Äänimestari vei ekstaasiin, mutta sävellykset eivät ole orkesterimusiikin klassikoiden tasolla – Steve Vai ja Tapiola Sinfonietta Huvila-teltassa

Steve Vai, Lauri Porra Flyover Ensemble – 20.8.2018 Helsingin juhlaviikot, Huvila-teltta,

Kuva: Tuomas Mettänen

Aluksi kaksi huomiota lähtökohdista. Tämän kirjoittaja on ollut Steve Vai -fani jo David Lee Rothin ajoista (vuodet 1985–89) lähtien. Viimeistään vuoden 1990 toinen soololevy Passion and Warfare vei sydämen, kuten kävi niin monelle muullekin sähkökitaramusiikin ystävälle.

Toisekseen tämä kirjoitus yrittää eritellä Vain ja Tapiola Sinfoniettan yhteiskonserttia mahdollisesti vaillinaisin termein. Kirjoittaja on opiskellut musiikin teoriaa neljä vuotta yleiseen musiikkitietoon asti. Klassisempaan musiikkiin liittyvä tietous on puutteellista.

Konsertin alussa kuultiin kolme kappaletta, jotka voidaan luokitella enemmän orkesteriteoksiksi kuin populaarimusiikin kappaleiden orkesterisovituksiksi. Frangelica Part 1 ja 2 ovat tuttuja Sound Theories Vol. I & II -levyltä (2007), jolla Vai teki yhteistyötä hollantilaisen Metropole Orkest -hybridiorkesterin kanssa. Kolmantena kuullun Oil of Smoken on esittänyt myös samainen orkesteri yhdessä hollantilaiskitaristi Peter Tiehuisin kanssa. Kaikki nämä edellä mainitut ja myöhemmin kuullut sävellykset ovat vain ja ainoastaan Vain käsialaa.

Orkesteriosuuden jälkeen itse mestari astui lavalle. Alien Love Secretsiltä (1995) kotoisin olevan Kill the Guy With the Ball -kappaleen aloituksessa Vai otti sekä orkesterin että yleisön haltuun hauskalla soitto- ja ulinavuoropuhelulla.

Samanlainen dialogimaisuus jatkui koko konsertin läpi. Crying Machinessa Sinfoniettan vakioyhteistyökumppani, ”Suomen Vai” Marzi Nyman pääsi sooloilemaan maestron rinnalla. Välillä tykiteltiin orkesterin lyömäsoitinosaston kanssa kilpaa, toisessa kohtaa otettiin jälleen yleisö mukaan, loppupuolella oli vuorossa tanssahtelu eläväisesti orkesteria johtaneen Jukka Iisakkilan kanssa. Nyman myös tuplasi monia Vain sooloja koko keikan läpi ja ylipäänsäkin sekä taustaorkesterin rockyhtyepuoli että klassisempien soittimien vakioryhmä elivät hienosti musiikin mukana.

Yleisö oli selkeästi ekstaasissa, vaikka Huvila-teltassa tuoleilla istutaankin, eivätkä reaktiot ole kovin näkyviä. Ekstaasissa oli allekirjoittanutkin. Jos jotain ongelmaa etsitään, niin se löytyy pienissä määrin Vain sävellyksistä. Vain levytetty tuotanto on sofistikoitunutta, moniulotteista ja taidolla toteutettua. Sävyjä on fuusiojazzista ja klassisesta musiikista, mutta pohjimmiltaan se on kuitenkin rockmusiikkia, rockin instrumentaatiolla ja tietyillä voimaelementeillä toimivaa. Ja se on siinä kontekstissa erittäin, erittäin toimivaa.

Kun samat kappaleet tuodaan klassispohjaisen orkesterin esitettäväksi, niiltä alkaa odottaa klassisen musiikkiin liittyvien ominaisuuksien löytymistä. Eikä sellaista välttämättä löydy. Steve Vain sävellykset ovat monesti – kaikesta tapahtumarikkaudesta huolimatta – varsin yksinkertaisia suuremmilta rakenteiltaan. On riffi ja/tai melodiateema, sooloilua ja jossain vaiheessa tulee teeman variointia tai c-osa.

Osia voi olla enemmänkin, mutta kappaleista ei varsinaisesti muodostu sellaisia teoksia, joita klassisen musiikin mestarisaavutukset ovat. Nytkin kuullut orkesterisovitukset olivat enemmänkin kerroksien muodostamisen taidetta kuin tässä tarkoitettujen teosten luomista. Toisaalta taas loppupuolella kuultua Libertyä (Passion and Warfafe) voisi hyvinkin laajentaa ja paisuttaa näissä yhteyksissä, sillä siinä olisi elementtejä siihen.

Joissain kohdin maailmojen törmäyttäminen silti onnistuu. Esimerkiksi tämän keikan ja myös Vain koko tuotannon kohokohta, toiseksi viimeisenä esitetty Passion and Warfare -levyn For the Love of God on tällainen monisyinen Teos. Se on pinnalta katsottuna pelkkää ”vinguttelu ja tiluttelua” ja sen syntytapa on saattanut olla hyvinkin jamipohjainen, mutta silti se on kappaleena kehittyvä, elävä, eräänlainen tarina nousuineen ja laskuineen.

Tämän konsertin alkupuolen enemmän orkesteriteoksiksi laskettavat kappaleet taas ovat enemmänkin sävellyksellisiä opinnäytteitä ja kokoelma erilaisia Vaille tyypillisiä melodisia, harmonisia ja rytmillisiä elementtejä. Nekään eivät nouse sävellyksinä tällaisen classical meets big band meets rock -genren lopullisiksi klassikoiksi.

Vai ei siis ehkä ole vielä suuren mittaluokan vaatimuksiin vastaava säveltäjä, eikä hän liene edes maailman taitavin kitaristi, sillä aina tulee joku makuuhuoneessaan lapsuutensa harjoitellut Youtube-hirmu. Vailla on kuitenkin selkeä, oma tyylinsä, jonka kaikki vähääkään kitaramusiikkia seuranneet kuulijat tunnistavat. Hänellä on oma tapansa tuottaa kummallisiakin ääniä sähkökitarasta. Vai on nimenomaan äänten mestari ja hän toteuttaa sitä mielenkiintoisesti ja vahvoja tunteita luoden. Orkesteriyhteyksissä silti odotetaan vielä hyppyä ysimiinuksesta kymppiin.

Illan lämmittelijän, Lauri Porra Flyover Ensemblen, kappaleista puolestaan löytyy edellä kaivattua taidemusiikin parhaimmistoon kuuluvaa sävellyksellistä mestarillisuutta, vaikka kokoonpano on huomattavasti pienempi. Klassisen musiikin, jazzin ja progressiivisen rockin rakennuspalikat olivat värikkäässä muodostelmassa ja ryhmän tulevaa levyäkin voi odottaa innolla.