Maaliskuun ensimmäinen lauantai-ilta Nosturin aulassa. Nopealla otannalla voisi luulla eksyneensä johonkin ihan muualle. Vaikuttaa siltä, että suurin piirtein joka toinen keikalle saapunut on joko mustaan bändipaitaan pukeutunut körmy tai tummaa emotukkaa kasvoillaan roikottava ja ruudulliseen paitaan pukeutunut erilainen nuori. Voisi melkein luulla, että Nosturissa on tänään kaksi keikkaa päällekkäin, mutta näinhän asia ei ole, kuten jo otsikosta voitte päätellä.
Sen sijaan Nosturissa elämöi eilen illalla ruotsalainen Cult of Luna, joka kuuluu postrockaavasta ja sludgeen taipuvasta luonteestaan huolimatta niihin bändeihin, jotka vetävät puoleensa sekä idän että lännen kuulijakuntaa. Asia on ollut näin aina The Beyond- (2003) ja Salvation-kokopitkistä (2004) saakka, mutta kenties aiemmin tänä vuonna ilmestynyt huikea albumi Vertikal on venyttänyt rajoja yhä enemmän. Mitä muuta voisi sanoa Vertikalista kuin että se on ehdottomasti tämän hetken kärkialbumi kaikista tämän vuoden julkaisuista? No ainakin sen, että Cult of Luna on luonut nahkansa todella ansiokkaasti uudelleen ja vieläpä näennäisesti hienovaraisin keinoin. Albumia on kiitelty uusista elektronisista sävyistä ja synkästä futuristisesta tunnelmastaan, mutta kaiken takana sykkii myös Cult of Lunan lyijynraskas ja arvaamaton sydän.
Kovin paljon huonommin ei mene illan aloittavalla Hanging Gardenilla. Pumppu on kuulunut pitkään sarjaan ”tulevaisuuden lupauksia suomalaisella metallikartalla”, mutta tämän lämppärikeikan ja aiemmin ilmestyneen At Every Door -albumin myötä uskallan väittää Hanging Gardenin saavuttaneen sen seuraavan tason. Kokoonpano on elänyt hieman ja tämän huomasi Nosturin lavalla välittömästi. Bändi oli enemmän ja intensiivisemmin läsnä kuin aiemmin näkemilläni keikoilla. Joku saattaisi sanoa Hanging Gardenin musiikkia päämäärättömäksi doomahtavan metallin, melankolian ja illan pääesiintyjän kaltaisien post rock- ja sludgeflirttailujen sekasotkuksi, mutta uudet kappaleet osoittivat kantavuutensa livenä niin, että kerrankin sai huomata tuijottavansa lämppärin esiintymistä ihan yhtä tarkasti kuin pääesiintyjää.
Olen todistanut Cult of Lunan aiemmin livenä kolmesti. Salvationin kiertueilla Tampereen Klubilla joulun alla vuonna 2004 ja muutamia vuosia myöhemmin Eternal Kingdom -albumin jälkeen Ilosaarirockissa ja Tavastialla. Cult of Luna on ollut aina yhtä aikaa todella määrätietoinen ja hyvällä tavalla hillitty live-bändi, mutta juuri tällä kertaa Nosturissa kiinnitin huomiota siihen, miten pienistä yksityiskohdista bändin läpitunkevan luja karisma oikeastaan johtuukaan.
Vertikalin intron soidessa bändi saapuu kuin varkain lavalle. Valkoiset valot kajastavat ja kitaristi-laulaja Johannes Persson seisoo tuima ilme kasvoillaan valokeilassa yleisöä tuijottaen. Mukaan ei tarvita minkäänlaista keikan starttaavaa yleisölle huutelua. Cult of Lunan ja varsinkin Johannes Perssonin läsnäolo vyöryy yleisön yli yhtä suurella voimalla kuin musiikkikin. Samaa voi sanoa koko keikasta myös siinä mielessä, että Cult of Luna ei juuri ylimääräisiä kikkailuja keikoilleen tarvitse. Välispiikkejä ei kuulla, taustavideoita ei ole käytössä, valoshowkin on loppujen lopuksi todella hillitty muutamine strobohyökkäyksineen. Vaikka varsinkin kitaristit innostuvat hetkittäin biisien raskaimpien kohtien aikana hardcorehenkiseen elehdintään, Cult of Luna antaa musiikkinsa puhua puolestaan.
Bändi vyöryttää paikalle saapuneen yleisön päälle tiukan puolitoistatuntisen kimaran, joka koostuu lähes koko Vertikal-albumista ja muutamista poiminnoista Eternal Kingdom -levyltä. Setti kuorruttuu vielä Somewhere Along the Highwaylta (2006) poimitulla raidalla, jonka nimenä komeilee Finland.
Settilistasta ei voi Vertikalin mahtavuuden takia nurista yhtään, vaikka aina voisi vaatia mukaan kappaleita The Beyondin ja Salvationin kaltaisilta huippualbumeilta. Tuoreimmat kokopitkät ovat täsmälleen sitä, mitä Cult of Luna edustaa nyt ja tämä sekä näkyi että kuului lavalla millintarkkana soittona. Tätä nykyä huomaa harvoin lähtevänsä kellumaan musiikin sekaan, mutta tässä keikassa ei kerta kaikkiaan ollut juuri mitään valitettavaa.
Paitsi! Jotain oli kieltämättä vinossa soundeissa, vaikka kuinka yritti säätää omien korvatulppiensa kanssa ja etsiä eri asemia ympäri yleisöaluetta. Kun Cult of Luna antoi palaa täydellä voimallaan ja raskaimpien riffiensä voimalla, ei ollut minkäänlaista ongelmaa. Sen sijaan minimalistisemmissa, elektronisemmissa ja tunnelmaa kasvattavissa osissa sai huomata melkoista heilahtelua soundeissa, kun melodioista ei hetkittäin meinannut saada irti tuttuja ääniä kuin ulkomuistiinsa luottaen.
Tämä oli kuitenkin pieni nirhama harvinaisen onnistuneen tunnelmametalli-iltaman kyljessä. Joku voisi sanoa, että Cult of Luna on yhden kerran jälkeen täysin nähty ja tylsä live bändi, mutta tosiasia on se, että harvemmin lavalla näkee yhdistyvän näin hillityillä keinoilla silkkaa ammattitaitoa, karismaa ja intensiteettiä. Tämän takia voin olla varma, että kunhan Cult of Luna seuraavan kerran astelee Suomen rajojen sisäpuolelle, löydän itseni todistamassa bändiä viidennen kerran.