John Smith Rock Festival saattoi kirjaimellisestikin olla tänä vuonna kesän kuumin festari, sillä aurinko porotti kaikki kolme festaripäivää täydeltä terältä hellittäen vasta jokaisen illan viimeisimpiin akteihin. Joidenkin mielestä kuumuutta saattoi olla liikaakin, mutta järjestäjän näkökulmasta tuskin parempaa tapahtumakeliä voisi edes kuvitella. Laukaassa, Peurunkajärven maisemissa on rockattu kesästä 2016 lähtien käytännössä aina hyvissä keleissä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Lämmin sää teki John Smithistä kuitenkin jälleen kerran sen taianomaisen, upottavan vihreän, luonnonläheisen, iloisen ja ehkäpä taas kerran Suomen parhaan rockfestivaalin. Rantalavan rinteessä, mieluiten varjon puolella, oli paljon piknik-vilttejä. Meno oli rentoa ja ihmiset viihtyivät. Kun keli ja puitteet ovat kohdallaan, vaaditaan enää kunnon artistikattaus, joka John Smithissä oli jälleen kerran yhtä aikaa riittävän monipuolinen, tuttu ja turvallinen sekä tuoreen yllätyksellinen. Infernon kahden miehen festaripartion tuloksista pääosissa ovat Olli Leinon ottamat valokuvat, mutta seuraavassa muutama keikkapoiminta myös kirjallisena.
Lue myös: John Smith Rock Festival -kuvagalleria, osa 1: Opeth, Stratovarius, Iotunn ja muut avauspäivän aktit
Inferno teki toimituksen osalta täsmäiskun Laukaaseen toisena tapahtumapäivänä perjantaina, koska tarjolla alkuillasta oli kattaus kunnon naavaheviä. Ensimmäinen näistä oli rantalavalla kirkkaassa iltapäivän auringossa raapinut Phil Campbell and the Bastard Sons. Pitkäaikaisen Motörhead-kitaristin Phil Campbellin heti päällikkö Lemmy Kilmisterin kuoleman jälkeen vuonna 2016 perustama bändi oli kesäfestariolosuhteet huomioiden liikkeellä ainoalla oikealla konseptilla eli setillisellä vanhoja Motörhead-lainoja. Phil poikineen sekä nykyinen laulaja Joel Peters pudottelivat lavalta old school -karkkeja lähtien Iron Fistista Born to Raise Helliin, The Road Crew:hin ja Ace of Spadesiin. Kliimakseina siihen päälle aina ihanat Killed by Death, Motörhead ja Overkill.
Phil Campbell and the Bastard Sons ei luonnollisestikaan ole mikään Motörhead, mutta toisaalta tämän lähemmäksi aitoa tuskin pääsee. Mestari Phil Campbell, 64, on edelleen real deal ja tämän bändin timantti. Nuorempi polvi vetää taiten ja hyvällä sykkeellä, mutta ei nähdyn perusteella mitenkään pääse siihen rosoisuuteen ja räyhäkkyyteen, mitä alkuaikojen, tai edes viimeisimmän kokoonpanon, Motörhead aina lavalla ollessaan huokui. Toisaalta, tämä oli cover-setti ja bändillä on myös oma musiikkinsa, joten ei siitä sen enempää. Sen verran on kuitenkin ajatuksen tasolla jatkettava, että kun herrat Campbell ja nykyisin Scorpionsin takalinjoilla pannuttava Mikkey Dee ovat edelleen täydessä soittokunnossa, niin mikä oikeastaan estäisi edes jonkinlaista Motörhead-reunionia joka yhden tai useamman vierailevan, asiansa osaavan basistin, laulajan ja/tai basisti-laulajan kanssa.
Perjantaina rantalavalla toimitteli mainiosti myös Wüppertalin panssarivaunu, entinen Accept-keulamies ja heavy metal -legenda Udo Dirkschneider, 73. Udon aikaisia Accept-biisejä tykittelevä Dirkschneider-kokoonpano on kesäfestareiden lavoilla takuuvarma viihdyttäjä ja kansan vangitsija, varsinkin nyt ikonisen Balls to the Wallin 40-vuotisjuhlakiertueen siivittämänä. Maestro itse on ikäisekseen yllättävän skarpissa laulukunnossa, mitä saatiin todistaa Laukaassakin.
Harmi vaan, että bändi kokonaisuutena jää energisyydessä esimerkiksi Udon soolobändin ja nykyisen Acceptinkin jalkoihin. Toisaalta hienoa on se, että Udolla on nimenomaan tässä bändissä mukana entinen Accept-taistelutoverinsa, basisti Peter Baltes. Herrojen keskinäinen kemia toimii hyvin ja kannattelee livenä koko palettia.
Lauantaina pellit pienemmällä Smith-lavalla aukaisi turkulainen Kilpi, joka hiljattain teki paluun stageille rutistaen tänä kesänä kymmenkunta festarikeikkaa ympäri Suomen. John Smith oli niistä viimeinen, ja keikan jälkeen Hangon keksinä hymyilleen rumpali Jussi Katteluksen mukaan ehkäpä se kaikkein paras. Yleisöäkin oli lauantaipäivän aloitukseen tullut paikalle oikein mukavasti, joten mikäs siinä oli rannikkoseutulaisten pistellä menemään pääasiassa debyyttilevynsä Sähkönsinistä sinfoniaa (2003) parhaimmistoa.
Suomalaisen setä-hevin kuninkaat vetivät ammattimiesten varmuudella potin kotiin, eikä biiseillä kuten Nerokasta ikävää, Villin vaaran kosto, Pahalle et käännä selkää, Savuna ilmaan ja Sielut iskee tulta voi pahasti pieleen mennäkään. Mukava oli myös nähdä Kilpeen palanneen soolokitaristi Alba Summen eleetöntä virtuoosimaisuutta sekä uuden basistin Aki Paulamäen täydellistä kasariuhoa.
Vanhan liiton putkea jatkettiin päälavalla eli John Stagella Peurunkajärven välkehtiessä taustalla. Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus toivat läpimurtolevynsä Itku pitkästä ilosta neljännesvuosisataisuutta juhlineen kiertueensa myös John Smithiin, ja tekivät sen jäätävän huikealla tavalla.
Jos on allekirjoittaneen tapaan sentimentaalisuuteen taipuvainen, niin tämä keikka oli oikea hetki toteuttaa sitä käytännössä. Vaikka aurinko paahtoi, vei musiikin raskas kylmyys voiton ja mielen sinne tämän vuosituhannen alkuun, jolloin minä ja moni muu tutustui Trio Niskalaukaukseen ensi kertaa. Itku pitkästä ilosta soljui alusta loppuun. Sen päälle vielä Kuilun partaalla -ep:n (2001) yleisönhuudatusbravuuri Nyt on mies!, tulevan uuden Niskis-levyn ensimmäinen sinkku Idänjuna sekä tietenkin Rajaportti-levyn (2002) Lumessakahlaajat.
Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen keikassa oikeastaan kaikki oli paikallaan, yleisöä myöten. Bändi on ennen muuta liki 30-vuotisen uransa jäljiltä edelleen mainiossa soittokunnossa. Uutta virtaa kaikkeen tekemiseen on luonnollisesti tuonut myös uusi rumpali Aki ”Aksu” Hanttu. Muutama vuosi sitten yhtyeen riveistä poistuneen Seppo Pohjolaisen taiteellinen perintö on ja tulee aina olemaan olennainen osa Trio Niskalaukauksen saagaa, mutta raskaslyöntisen Hantun soitto saa Trio Niskalaukauksen kuulostamaan aiempaa huomattavasti metallisemmalta ja groovaavammalta. Vanhana fanina en malta odottaa, miltä uusi tuleva Niskis-levy kuulostaa.
Hypätään seuraavaksi taas Smith-lavalle, jossa entisestään lisääntyneen festarikansan alkavaan iltaan johdatteli kotoinen melodiahevirykmentti Arion. Nämä vielä verraten nuoret miehet rutistivat turboahdetun ja energisen kymmenen biisin setin Like the Phoenix I Will Risesta soitetuimpaan hittiinsä At the Break of Dawniin. Toistan takuulla itseäni, mutta siihen nähden, että Arionissa on tonteillaan Suomen kovimpiin lukeutuvat kitaristi (Iivo Kaipainen), rumpali (Topias Kupiainen) ja laulaja (Lassi Vääränen), on edelleen suoranainen ihme, että yhtye ei ole nykyistä kuuluisampi. Kaikki edellytykset musiikkia myöten ovat siihen olemassa.
Onneksi ainakin keskisuomalaiset tajusivat hyvän päälle, sillä Arionin yleisössä oli oikein mukavasti meininkiä. Yhtyeen musiikki on myös helposti lähestyttävää sellaisellekin, joka ei muutoin raskaasta rockista niin välittäisi.
Sama kaava toistui myös tasoa isommassa mittakaavassa hetkeä myöhemmin rantalavalla, missä jengin lämpimään hard rock -syleilyynsä kietoi tanskalaislegenda Pretty Maids. Oli John Smith -organisaatiolta todellinen ässäveto napata näin harvinainen keikkaherkku Keski-Suomen leveysasteille.
Pretty Maidsin ajaton classic rock ja melodinen metalli ei jättänyt kylmäksi ketään. Muun muassa Hell on High Heels, John Sykes -laina Please Don’t Leave Me, energiset Pandemonium ja Future World sekä setin sinetöinyt imelä Love Games olivat nannaa korville. Pretty Maids näytti myös, kuinka maailmanluokan veteraani toimittaa keikan tarkasti ja laadukkaasti. Laulaja Ronnie Atkins, 60, on edelleen mainiossa laulukunnossa jo siihenkin nähden, että hän sairastaa parantumatonta keuhkosyöpää. Atkins jatkaa edelleen sitä, mitä parhaiten osaa, todennäköisesti hamaan loppuun saakka. Siksikin kannattaa muistaa olleensa paikalla Pretty Maidsin keikalla John Smithissä. Myös bändin alkuperäisjäseniin lukeutuva kitaristi Ken Hammer on edelleen silkkaa päällikkötasoa. Aiempaa hollistaan isokokoisempi herrasmies stetsonissaan ja puvussaan ei alkuunkaan näyttänyt siltä, että täältä lähtee power metal -tilua ja muuta jännää, mutta jo vain lähti ja täydellä forcella.
Hattu päästä täytyi ottaa myös Pretty Maidsissa reilun vuosikymmenen rummuttaneen Allan Sörensenin edessä. Myös muissa Tanskan hard rock -ylpeyksissä eli Royal Huntissa ja Cornerstonessa tykitelleen Sörensenin tarkka, jämäkkä ja visuaalisesti näyttävä soitto hakkaa edelleen ison nipun vastaavankokoisissa bändeissä soittavien nuorempien rumpaleiden tekosista. Sörensenissä on samaa väärentämätöntä naavaenergiaa kuin esimerkiksi Saxonin Nigel Glocklerin meingissä. Vanhassa on vara parempi.
