Ilosaarirock, Joensuu, 11.-13.7.2014

Ilosaarirockista on yli kaksi viikkoa mutta olkapäät kesivät vieläkin. On nöyrryttävä siihen, että Suomenkin aurinko voi olla polttava.

Suomen parhaaksi festivaaliksi jo vuosia sitten omissa kirjoissani noussut Ilosaarirock osoitti jälleen olevansa merkillisen tenhoava, suorastaan lumovoimainen kesäjuhla. Se tarjoaa ensiluokkaisia ja monipuolisia artisteja, mutta olennaisin osuus on festarin ilmapiiri. Ja vähän sekin, että siellä paistaa aina aurinko.

Ilosaarirock on juhla, jossa muistetaan rennon hauskanpidon ohella myös se, ettei oma napamme ole tärkeämpi kuin muiden. Festarin luonteeseen kuuluvat voimakkaasti eettisyys, ympäristön huomioiminen ja muu positiivinen hippeily, mikä tekee siitä entistä hullaannuttavamman. Nousee väkevä tunne siitä, että maailmassa on toivoa. On paikkoja, joissa edes pyritään jonkinlaiseen oikeudentuntoisuuteen, eikä vain veisata kaikesta viis! Ja niihin paikkoihin kerääntyy kymmeniätuhansia ihmisiä!

Punavihreä kupla? Aivan sama, meitsi diggaa. Muistan kun vuonna 2010 Ilosaareen oli tullut pari virvoitusjuomafirmaa mainostamaan tuotteitaan ”seksikkäiden” tsubujen avulla. Kuvasto oli tympeintä mahdollista. Mimmit kävivät vähäpukeisuudestaan huolimatta helteessä lähinnä sääliksi, eivätkä istuneet festarin ilmapiiriin sitten yhtään. Juhlien jälkeen Ilosaaren verkkosivuilla joku avasi aiheesta keskustelun hieman hämmentyneenä, ja olin jo varma, että siihen vastataan kuten olettaa sopii: raha puhuu, sponsorit tuovat rahaa, heitä on paha määräillä ja niin edelleen.

Vaan katso! Vastaus kuului jotensakin niin, että Ilosaaressa ei tulla enää ikinä näkemään vastaavanlaisia kampanjoita. Kuinka virkistävää! Joku palanen jostain, jota voisi kai nimittää arvokkuudeksi, on vielä jossain tallella!

Tänä vuonna Olavi Uusivirta onnistui nostamaan kohun, kun joensuulainen kunnallispoliitikko Marjatta Räty (kd.) kauhisteli julkisesti hänen edesottamuksiaan lavalla. Tavallaan on ihan siistiä, että rockfestareilla kyetään yhä säikäyttämään edes kristillisdemokraatti. Keikkaa katsellessani jännitin lähinnä sitä, kuinka kauniisti Anna Puu ääntää Nuori ja kaunis -kappaleen sanan ”äänihuulet”. Hän äänsi sen niin kauniisti kuin kykeni. Anna Järvisen alkuperäiseen suoritukseen ei kyenne kukaan muu.

Lienee syytä palata lyhyesti perjantain Töminä-klubiin. Se järjestetään nykyään festarialueella kuten Sulo-klubikin, joten leirintäalueilta ei tarvitse enää lähteä harhailemaan jäähallin suuntaan. Helppoa. Metelli-klubi lienee pysyvästi edesmennyt, ja kenties juuri se toi Töminään tiettyä metallista reunaa muun muassa Speedtrapin muodossa. Töminällä kuultiin myös Beastmilkiä, joka on minusta hieno osoitus siitä, miten omaleimainen, vahva ja tasokas yhtye kyllä kyllä nousee esiin tässäkin ajassa. Bändille sataa kehuja ja hienoja keikkatarjouksia kaikkialta, ja Ilosaaren esityksen perusteella tätä kannattaa lähteä katsomaan.

Perjantai-ilta ei houkutellut Sue-lavalle suurta yleisöryntäystä, mutta eräänkin valistuneen henkilön arvio Töminän annista kuului ”Ilosaaren tämän vuoden parhaat bändit”. Ei se määrä, vaan se laatu.

Lauantaina oli pakko karauttaa suoraan uimaan kun portit aukesivat. Ilosaarirockin festarialue on aivan älyttömän hieno. Se on kenties tärkein syy siihen, miksi festari on Suomen paras. Joitakin vuosia sitten tehdyn laajennuksen jälkeen mihinkään ei muodostu ruuhkia, uimaan pääsee, anniskelualueita on runsaasti, lavat on sijoiteltu fiksusti ja palvelut löytyvät helposti. Niin, ja kaikki leirintäalueet sijaitsevat aivan festarialueen kupeessa. Senhän pitäisi olla itsestäänselvyys mutta ei se kaikilla festareilla ole.

Sanoinko jo, että uimaan pääsee. Rentolavan ranta-alue on uimarantoineen niin tolkuttoman houkutteleva ympäristö, että sinne saattaa jumiutua pitkiksi ajoiksi. Niin kävi minulle tänä vuonna, mistä muistuttavat nahkansa luoneet hartiat ja muutamat syyllisyyttä ruokkivat nimet aikataulussa. Myöhäistä muttailla kun maito on jo maassa.

Pää Kii starttasi lauantain tiiviillä esityksellä. Bändi on sisäistänyt sen, että keikan pituudessa överit eivät ole vajareita paremmat. Tähtiteltassa bändi soitti ja lauloi erinomaisesti, lähetti hienot terveiset Henna Virkkuselle ja sai yleisön hytkymään, mutta miten tästä eteenpäin? Ilmeisesti Teemu Bergmanilta löytyy pitkäjänteisyyttä, sillä uusiakin biisejä kuultiin. – EDIT: Somessa jo valistettiin, että vitut kuultiin, vaan ikivanhoja punk-covereita. Sivistymätön reportteri asialla, anteeksiantamatonta.

Santa Cruz on keikalla erinomainen ja viihdyttävä yhtye. Siitä huolimatta siirryin Sue-teltasta jostain syystä katsomaan J. Karjalaista päälavalle. Halusin kai fiilistellä sitä, millainen kontrasti on nuorten kollien ja vanhan jäärän välillä.

Nautin molemmista.

Lauantain ohjelmaan kuuluivat myös thrash metalin tämän vuosikymmenen airuet Ranger ja Lost Society. Rangerin vaaranmakuisuudesta on Infernossa puhuttu paljon, mutta etenkin keikalla yhtye saa lähinnä suun virneeseen – ehdottoman hyvällä tavalla! Primitiivinen thrash-paahto ja korskeat lavaelkeet yhdistyvät hienosti show’ksi, joka ei jätä kylmäksi.

Lost Society pyöritti rekkalavalla omaa sähköjänisesitystään kuin viimeistä päivää. Olen tainnut mainita kerran tai toisenkin, että pidän tästä yhtyeestä todella paljon. Sanotaan se nyt vielä kerran. Lost Societyn uraa on aivan mahtavaa seurata. Miehet ovat itse niin liekeissä jokaisesta saamastaan tilaisuudesta, hoitavat hommansa niin tyylikkäästi ja ennen kaikkea tekevät yleisöönsä niin suuren vaikutuksen kaikkialla, että ei voi muuta kuin ihailla ja kunnioittaa. Hyvä jätkät!

Sunnuntain pääasia oli tietenkin Alice in Chains, mutta sitä ennenkin tarjoiltiin kaikenlaista. Viikate soitteli Tähtiteltassa oman tuotantonsa ohessa suomenkielisiä Motörhead-covereitaan, jotka eivät ainakaan minulle ole aivan auenneet. Kunnianosoituksia luonnollisesti, mutta onko niillä sellaisina mitään sisällöllistä arvoa? Myönnetään sentään, että Kaarle Viikate on toki askarrellut hienot käännökset kappaleisiin.

Tuomas Saukkosen Wolfheart toi hyytävän tuulahduksen helteen keskelle Sue-lavalla. Melodiataju on edelleen tunnistettava, laulutapa samaten. Yhtye luotti vähäeleiseen metallikeikkaan, tukat heiluivat ja kitaroiden möyrintä tuntui alavatsassa. Peukku ylös.

Opethin stand-up-komiikan ja progressiivisen heavyn ikiaikainen yhdistelmä toimi päälavalla jälleen kuin tauti. Mikael Åkerfeldt on vilpittömyydessään, maireassa hymyssään ja komeissa viiksissään täysin jäljittelemätön lavahahmo. Kuiva huumori saa yleisön nauramaan, polveilevat biisit miltei itkemään ilosta. Tämän bändin keikalla viihtyy aina.

Kun kaikki kerran puhuivat niin haltioissaan Portisheadista, pitihän sitä käydä vilkaisemassa Tähtiteltassa. Olin toiveikas, koska vaikka en ole yhtyettä koskaan kuunnellut, sen kommunikoimat tunnetilat vaikuttivat kuvausten perusteella sellaisilta, joista voisin itsekin saada jotain irti.

En saanut.

En ole kyllin älykäs, hienoviritteinen enkä nyanssintajuinen, jotta saisin näin hillitysti kommunikoiduista tunteista kiinni. Keikka selvästi upposi yleisöön aivan valtavalla voimalla, joten en voi kuin valitella kohtaloani.

Alice in Chainsin kommunikoimista tunteista saan sen sijaan irti yllättävänkin paljon. Tämä oli nyt kolmas kerta kun yhtyeen näin ja saattoi olla peräti paras. Them Bonesilla käyntiin. Maailmassa ei ole montaa biisiä, joissa 7/8-tahtilaji toimii yhtä palleaan potkaisevan tehokkaasti.

Portisheadin jälkeen pohdin, pitääkö minua tosiaan aina potkaista musiikilla palleaan, että reagoin siihen jotenkin. Asiaa sietää pohtia, vaikka kuuntelenhan minä ihan lällyjäkin bändejä.

Lyhyttukkainen Jerry Cantrell täytti päälavan kentän musertavalla kitarasoundillaan. Sean Kinney löi rumpuja voimakkaammin kuin osasin odottaa. Basisti Mike Inez täydellisti soinnin huumaavan väkeväksi, ja laulaja-kitaristi William DuVall hääri keulahahmona kiitettävän tyylikkäästi.

Festarikeikoilla kannattaa keskittyä hitteihin, sanovat isot pojat. AiC oli tämän ymmärtänyt. Dirt-levyltä (1992) kuultiin peräti viisi biisiä, Faceliftiltä (1990) kolme ja Jar of Fliesilta (1994), Alice in Chainsilta (1995), Black Gives Way to Bluelta (2009) ja The Devil Put Dinosaurs Hereltä (2013) kaksi kultakin.

Suosikkihetkeni keikalla oli kenties It Ain’t Like That, jonka toinen riffi on ainoa riffi maailmassa, jonka osaan jotenkuten soittaa kitaralla. Kappaleen kertosäkeiden ylihidastaminen on livenä suorastaan verraton kikka.

Bändiä luonnehditaan usein perin juurin synkäksi. No, synkkä se onkin, mutta minusta yhtyeessä on aina ollut myös paljon leikkisyyttä, pirullista huumoria ja kauneutta.

Sen synkkyydenkin takana on paljon muuta. Uusimmilla levyillä on korostunut kaipaus. Se on mielenkiintoinen tunne. Vaikka se voi tuntua musertavalta, se on myös suunnaton voiman lähde. Ristiriitaista kyllä, kaipaus voi opettaa näkemään kaiken sen hyvän, mikä on tässä ja nyt.

Kaipaus. Sen kääntöpuoli on rakkaus, kiitollisuus ja arvostus. Terveitä, hyviä tunteita kaikki. Niiden vallassa oli hyvä päättää Ilosaarirock tältä erää.