Inferno Hellsinki Metal Festivalissa – näin me sen koimme

Teksti: Aki Nuopponen, Tami Hintikka, Ari Väntänen, kuvat: Timo Isoaho

”Ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta, olipa kyse sitten uudesta festarista tai vaikka miten monesta muusta asiasta.” Tällä tavalla alkoi Infernon raportti Hellsinki Metal Festivalilta vuonna 2023, kun tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran. Jo tuolloin perusasiat kuten komea line-up olivat enemmän kuin kunnossa ja vaikka joistakin lastentaudeista tapahtuma kärsikin, toivoi tapahtuman saavan ehdottomasti jatkoa myös tänä vuonna.

Hellsinki Metal Festival 2024 olikin kaikin puolin kiinnostavampi ja vetävämpi tapahtuma kuin se kuuluisa ”eka kerta”, jolloin tilanteet laukesivat hieman liian nopeasti muutaman esiintyjän ja käytännön järjestelyjen suhteen.

Tämän huomasi jo siitä yksinkertaisesta asiasta, että tapahtumassa vaikuttivat olevan paikalla kaikki. Siis ihan kaikki. Tilanne oli täsmälleen sama kuin vuosia sitten Tuskassa, joka oli pitkään se metallifestari, joka toimi myös eräänlaisena vuotuisena luokkakokouksena, jossa vanhat kaverit, kollegat, bänditoverit ja muut musiikkialan säätäjät kohtaavat, halailevat, taputtelevat selkiä ja tunnustavat rakkautta toisilleen. Tämänkin alan toimijoiden keski-iät kasvavat ja Tuskan tehdessä nuorennusleikkausta, Hellsinki vaikuttaa tarjoavan kaikille ”meille” sitä mitä tilaamme: metallissa pitkään toimineita ja yhä tiukassa kunnossa olevia lujimpia tekijöitä että hyppysellisen verran myös nostalgiaa.

Viime vuonna vanha kunnon ”Nordis” toimi alueena hyvin, nyt oikeastaan vielä paremmin. Eivät hallin piha ja sisuskalut se maailman tai edes Suomen viihtyisin festarialue ole, mutta tällaisen kahden päivän ohjelmantäytteisen viikonvaihteen aikana ei ehtinyt oikeastaan edes kaivata mitään ylimääräistä. Jonoja pääsi muodostumaan muutamaan otteeseen sekä narikkaan että rannekkeenvaihtoon, mutta entistä isommin käyttöönotettu halli käytävineen, baareineen ja tietenkin Black Boxeineen varmisti sen, että kuinka moni tahansa minkä tahansa bändin sisällä halusikin nähdä, oli vailla nestemäistä rohkeutta tai vaikka sapuskaa, kaikki järjestyi mainiosti.

Siksipä onkin helppoa lohkaista Hellsinki Metal Festivalille iso käsi jo ennen kuin siirrytään siihen asiaan, joka tietenkin erottaa hyvät tapahtumat paremmista: Miten ne kaikki hienon kattauksen esiintyjien keikat lopulta toimivat?
-Aki Nuopponen

Perjantai 9.8.

Tšekkiläisen käymäläalan asiantuntijayhtyeen Gutalaxin ja yhdysvaltalaisen grindcore-legendan Terrorizerin harmillinen päällekkäisyys puhutti ennen festaria, sen aikana, ja tulee puhuttamaan sen jälkeen. Oma valintani oli kuitenkin helppo. Viime vuonna Hellsingissä esiintyneen I am Morbidin jälkeen oli suorastaan luonnollista saada tälle kesälle lauteille Terrorizer, jonka miehistössä soittavat tietenkin Morbid-miehet David Vincent ja Pete ”Commando” Sandoval, mutta myös saman bändin kitaristi Richie Brown. Tuuliselle laulajantontille hyppäsi viime vuonna muun muassa Vital Remainsista tuttu Brian Werner.

Loppukesän kärventävän helteen poltteessa veivannut yhtye jätti mietteliään fiiliksen. Settilista oli odotetusti kovinta timanttia. Alkuun Hordes of Zombies -levyn nimibiisi, jonka jälkeen tänä vuonna kolmevitosiaan viettävän World Downfallin kimppuun. Huh, mitä täydellisen grindcoren juhlaa. Joku Storm of Stress vaikkapa – kyllä lähti!

Kenties maailman parhaan grindcore-levyn tuliset rykäisyt ovat täyden kympin matskua, mutta itse bändi jätti ristiriitaisen olon. Commandolle täydet pisteet, se pitää todeta heti kärkeen. On suorastaan liikuttavaa todistaa tuollaisen alan pioneerin ja elävän legendan hurjaa soittokuntoa sekä klassisia komppeja ja fillejä. Mutta. Karismaattinen nokkamies Vincent on tunnetusti Terrorizerissa ”vain” basisti, mutta voisi sen osan hoitaa hieman raivoisammalla otteella. Helppoa toki yleisöstä huudella, mutta Vincentin bassottelu sekä ukon olemus huokuivat läpisoittelijan ja vuokrarukkasen leipääntyneisyyttä. Voi toki olla, että hommassa oli sydäntä, mutta ei se siltä vaikuttanut.

Kasvonsa maalannut, hienon luurankomikkitelineen takaa örissyt Werner oli äänensä puolesta mies paikallaan. Energiaakin löytyi, mutta paikoin lipsuttiin tarpeettoman ja ennen kaikkea Terrorizerin punk-henkeen sopimattomaan pullisteluun: Jos ei pitti ala pyöriä, niin tulen itse näyttämään, miten homma hoidetaan. Ja sitä rataa.

Oli ihanaa vihdoin nähdä Terrorizer, se on aivan selvä asia. Ja keikkahan oli aivan kova, mutta vuosikymmenten odotus oli aiheuttanut kohtuuttoman kovat toiveet, joita nykykokoonpano ei voi mitenkään täyttää. Siinä kun ei ole Oscar Garciaa eikä edesmennyttä Jesse Pintadoa. Tästä päästäänkin aasinsillalla tähän: ensi vuodeksi Hellsinkiin voisi hoitaa Garcian johtaman Nausean.
-Tami Hintikka

Niin ne ajat muuttuvat. Kun sveitsiläinen Hellhammer julkaisi ensimmäiset demonsa vuonna 1983, eräät merkittävätkin metallimediat pitivät sen musiikkia kauheimpana kuonana, jota koskaan oli raskaan rockin lipun alla julkaistu. Eihän se tavallaan ihme ollut. Silloin elettiin taitavasti soitetun melodisen hevin aikaa, Piece of Mindin, Bark at the Moonin ja Holy Diverin vuotta. Innostuakseen Hellhammerin teknisesti vaatimattomasta mutta fiilikseltään intensiivisestä soitosta olisi pitänyt ymmärtää underground-vallankumouksen pioneerihenkeä.

Harva ymmärsi. Kun Hellhammerin Apocalyptic Raids -ep (1984) ilmestyi, Tom G. Warrior ja Martin Eric Ain lähinnä murehtivat, miten paljon haittaa Hellhammerin huonosta maineesta olisi heidän uudelle bändilleen Celtic Frostille. Heilläkään ei ollut aavistusta, miten paljon tuo Venomiin, Black Sabbathiin ja punkiin viittaava räime tulisi vaikuttamaan black metaliin ja muuhun äärimateriaaliin.

Mutta tässä sitä nyt ollaan, neljäkymmentä vuotta myöhemmin Hellsinki Metal Festivalilla, ja odotellaan Hellhammerin tuotantoa esittävää Triumph of Deathia lavalle. Yleisön kuhina ei jätä epäselväksi, miten tohkeissaan tapauksesta ollaan – ei paljon puutu, ettei kaikilla olisi käsi lipassa. Nyt ei olla vain rokkikeikalla, nyt kerrataan alakulttuurin syntymyyttiä. Etukäteen askarruttaa, osaako Triumph of Death olla soittamatta liian taitavasti. Se, että pätevät soittajat pystyvät löytämään tien takaisin Hellhammerin alkeellisuuteen, ei ole itsestään selvää. Siitä kuitenkin riippuu kaikki.

Heti avausbiisi The Third of the Storms (Evoked Damnation) osoittaa, että bändi tietää mitä tekee. Triumph of Death tarttuu Hellhammerin suuriin, muinaisiin yläkouluriffeihin sopivan rempseällä otteella ja juuri oikeanlaisella pokalla. Jamie Lee Cussigh voisi helposti flirttailla yleisön puolelleen, mutta ilme pysyy tylynä ja tiukkana. Basistina hän pitäytyy kiinni kitarariffeissä eikä rumpukompeissa, mikä sekin on ehtaa hellhammerismia – ja oikeinsoittajien mielestä harhaoppista. Kitaristi André Mathieu laulaa monta biisiä ja näyttää nauttivan Hellhammer-larpistaan kovasti. Tim Wey ymmärtää pitää fillit autenttisen tönkköinä, vaikka soitosta aistii, että teknisempi paukutus onnistuisi helposti.

Jos Tom Gabriel Warriorilla olikin joskus vaikeuksia päästä sinuiksi Hellhammerin kanssa, ei ole enää. Hän tietää olevansa äärimetallin pyhä mies, ja lavalla se hehkuu hänestä ilona. Ilo on muutenkin hallitseva tunne Triumph of Deathin keikassa. Revelations of Doom, Decapitator, Aggressor… Hellhammerin biisien soittaminen on totista mutta ei vakavaa puuhaa. Niin on myös niiden kuunteleminen. Kun yleisössä katselee ympärilleen, näkee paljon hymyileviä hevareita. Jotenkin jopa auringonpaiste sopii tähän konserttiin.

Ennen keikan päättävää, mahtavaa Triumph of Death -nimikkobiisiä kuullaan Visions of Mortality, kappale Celtic Frostin Morbid Tales -levyltä (1984). Sekin on varmasti alun perin kirjoitettu bändille, jota tämä yhtye kunnioittaa. Näissä ympyröissä kaikki tiet vievät Hellhammeriin.
-Ari Väntänen

Olisi toki ollut mahtavaa, mikäli Massacre-johtaja Kam Lee olisi saanut pidettyä kitaristi Rick Rozzin miehistössä, mutta niillä mennään, mitä annetaan. Nyt annettiin murinamestari Lee sekä Elden Santos (rummut), Tim Wilson (basso) ja Carlos Gonzalez (kitara). Kokoonpanolla ei lopulta ollut juuri väliä. Massacressahan on ovi käynyt kuin Incantationissa konsanaan. Tällä keikalla juhlistetaan vuonna 1991 julkaistua Massacre-debyttiä From Beyondia, ja levyn miehistöstä mukana on vain Kam Lee, johon koko yhtye henkilöityy.

Lee on haastavan miekkosen maineessa ja hänen inhonsa ”posereita” kohtaan ei ole salaisuus. Varmasti hänestä puhutaankin skeidaa, mutta se ei ehkä ollut jäähallin uumeniin kokoontuneen yleisön mielessä päällimmäisenä. Lee kuitenkin viittasi hallissa olevaan vapaapainikehään ja uhosi, että halukkaat voivat tulla kokeilemaan keikan jälkeen. Asia vilpitön.

Niin se keikka. Kovaa ajoa. Kam Lee otti yleisönsä ja puristeli näkymättömiä appelsiineja kädet levällään. Bändi veti tiukasti ja alkuperäistä kunnioittaen. Bill Andrewsin aikoinaan luomia simppeleitä rumpufillejä ei lähdetty liikoja jalostamaan, ja Rick Rozzin tavaramerkkivingutukset räjähtivät nyt Carlos Gonzalezin keihäästä.

Massacren vanhan koulukunnan ajaton kuolometalli soi ihanasti. Koko keikka oli silkkaa ikivanhan death metalin juhlaa. Dawn of Eternity, Symbolic Immortality, Corpsegrinder… huh huh! Bändi julkaisee nykyään uusia biisejä lähes liukuhihnalta, mutta olipa nyt mahtavaa todistaa nimenomaan From Beyond -kauden tuotantoa. Kiitos, Massacre!

Jos oli Massacre kova, niin eipä ollut Deicidekaan pehmoinen. Vihdoin (toista kertaa) Suomeen saatu Florida-kuolon legendaryhmä näytti olevansa erittäin terävässä vedossa. Elokuisen Hellsingin lämmössä tykitettiin muun muassa Carnage in the Temple of Damned, Satan Spawn, The Caco-Daemon ja Dead by Dawn siihen malliin, että alta pois.

Alkuperäismiehet Glen Benton ja Steve Asheim olivat hurjalla päällä. Deiciden death metal -myräkkä oli totaalinen kokemus, eikä nyansseihin tullut kiinnitettyä huomiota. Sen voi silti sanoa, että Bentonin ääni oli täydessä terässä, ja Asheim on hullu ukko rumpujensa takana. Täydellistä hallintaa molemmilta.

Motskarimies Benton ei tuhlaillut aikaa välispiikkeihin, vaan antoi äänensä puhua puolestaan. Pikkasen hienosti lähtivät niin matalat murinat kuin korkeat rääkyhulluudetkin. Deiciden moukari takoi tasan niin murskaavasti kuin oli uskaltanut toivoa. Tätä kannatti odottaa, sillä lunastus oli tosiasia. Uuh, miten kova keikka.
-Tami Hintikka

Ensimmäinen orkesteri jota ehdin perjantaina katsoa oli Satyricon, ja taisivatpa norjalaiset muuten vastata koko tapahtuman parhaasta yksittäisestä keikasta.

En ole varmasti ainoa, jolla on Satyriconia kohtaan jonkinlainen viha-rakkaus -suhde, johtuen sekä ulkomusiikillisista asioista että tuotannon aaltoilevasta epätasaisuudesta. Niin siinä vain kävi, että Satyricon osoitti jälleen omaavansa äärimmäisen tunnistettavan soundin ja keikkaa piti todistaa noin 30 sekunnin verran, kun viha-rakkaus -suhteesta oli jäljellä enää rakkautta.

Viime vuosina itselleni kuunnelluivat Satyricon -levyt ovat olleet Volcano, Rebel Extravaganza ja Now, Diabolical eli juuri se tripla, jotka jakavat ehkäpä eniten mielipiteitä bändin tuotannosta. Itseäni ei siis haitannut, että näiltä levyiltä kuultiin nyt yhteensä kuusi raitaa ja vieläpä toimitettuna sellaisella metallin ja rock ’n rollin yhdistelmän röyhkeydellä, ettei mikään jäänyt epäselväksi.

Kun kohtasin Swallow the Sun -kitaristi Juha Raivion lauantaina, mies oli kovasti sitä mieltä, että keikka Hellsinki Metal Festivaleilla meni ainakin jonkin verran penkin alle. Kyseessähän oli yksi tapahtuman odotetuimmista keikoista itselleni, joten ei ole ihme, etten kiinnittänyt mitään huomiota minkään sortin teknisiin murheisiin. Asialla saattoi olla jotain tekemistä myös keikan eksoottisen ajankohdan kanssa, perjantaina puoliltaöin, jolloin oli jo tullut festaroituakin jos jonkin verran.

Keikasta päällimmäisenä jäikin mieleen se, ettei Swallow the Sun todellakaan pelannut varman päälle. Keikka aloitettiin puolituntisella Plague of Butterfliesilla ja ”show” jatkui Innocence Was Long Forgotten ja What I Have Become -kappaleiden ensiesityksillä. Kyseessähän on siis kaksi Shining-levyn single-raitaa ja levyn julkaisuun on vielä kuukausia aikaa. Toki Swallow the Sun repäisi loppuun aivan ihanan kappaletriplan New Moon, These Woods Breathe Evil ja Swallow, mutta täysimittaisen hittikimaran sijaan settilista oli tällaisenaan liki täydellinen.
-Aki Nuopponen

Lauantai 10.8.

Lauantaina Insomnium jatkoi melko saman mallin rohkealla linjalla kuin Swallow the Sun perjantaina. ”Insot” ovat tehneet uransa alkuvaiheillakin monta useille kuulijoilleen äärimmäisen merkittäviä levyjä ja kappaleita, mutta Hellsinki Metal Festivalilla kuultiin setti, jolla vain yksi kappale oli peräisin 2000-luvulta ja itse asiassa valtaosa setistä koostui kahden tuoreimman albumin materiaalista.

Kuulun itse siihen joukkoon, jonka mielestä Insomnium itse asiassa paranee ja paranee ja paranee albumi albumilta. Samoin tuntuu aina siltä, että mitä pidemmälle minkäkin levyn rundi etenee, sitä sujuvammin tuoreimman levyn kappaleet esitetään. Anno 1696 -levyn toinen toistaan hienommat sävellykset kulkivat mainiosti jo levyjulkkarikeikalla viime vuoden helmikuussa, mutta kyllä homma sujui nyt jopa vielä paremmin. Siitäkin huolimatta, että kitaristi Jani Liimatainen on nyt poissa joukosta. Tai ehkä osittain tämän seikan ansiosta.

Insomniumin keikasta välittyi itseluottamus ja vapautuneisuus, jonka voimalla bändi tulee taatusti jatkamaan tästäkin eteenpäin. Edellisistäkin miehistönvaihdoksista on selvitty. Niin selvitään tästäkin.
-Aki Nuopponen

Hellsinki-viikonlopun positiivisin henkilö -palkinto menee Doro Peschille. Kesäkuussa 60 vuotta täyttänyt metal queen oli lavalla yhtä hymyä. Doron jatkuva, suorastaan ylitsevuotavainen innostus piti keikan tunnelman kepeänä ja lämpimänä. Doro hehkutteli menemään välispiikeissään siihen malliin, ettei meinannut pysyä itsessään. Iloinen heavy metal -julistaminen sai hymyä myös yleisön kasvoille. Settilistassa oli tuhti tujaus Warlockia. Heti kärkeen kolmen suora: I Rule the Ruins, Burning the Witches, Fight for Rock.

Yleisönhoilatus-anthem All We Are kuultiin luonnollisesti myös. Ja onhan se luvattoman löysä kappale livenäkin, ei siitä mihinkään pääse. Setin loppupuolella saatiin myös Judas Priest -laina Breaking the Law, jonka tilalle olisi hyvin voinut vetää vaikka Three Minute Warningin, joka edustaa Warlockin biisien kovinta laitaa.

Doro ei kenties ole maailman paras laulaja eivätkä biisit ole metallin terävintä kärkeä, mutta sillä ei ole keikalla mitään merkitystä. Sävellyksellisesti köyhempikin biisi saa Doron keikalla ryhdikkyyttä, kun annetaan palaa isolla tunteella, ja hyvä fiilis ajaa kaiken edelle – ja sehän sekä sopii että toimii.
-Tami Hintikka

En keksi mitään parempaa keinoa parannella krapulaa festivaaliviikonlopun toisena päivänä kuin Barathrumin sisäkeikka Nordiksella. Moni muu oli näemmä samaa mieltä! Paikalle saapui lopulta melkoinen määrä todistamaan pysäyttämätöntä Janne Sovaa yhtyeineen.

Tämä olikin se keikka tänä vuonna todistamistani Hellsinki Metal Festival -esiintymisistä, jossa ei ollut mitään ylimääräistä. Nippu metallimuusikoita, Janne Sova ja läjä Barathrumin ihanimpia kappaleita. Ei mitään yli- tai alimääräistä hevonpaskaa. Tai muitakaan eritteitä. Ainakaan tiettävästi. Barathrumin keikoilla vallitsee aina pieni vaarantunne, että tuleekohan tästä helvettiäkään, mutta aina siitä jotenkin tulee helvettiä ja nimenomaan hyvässä mielessä.

Onhan siinä jotain tolkuttoman siistiä, että vuosikymmeniä operoinut suomalainen black metal -orkesteri kerää nelinumeroisen määrän yleisöä jäähalliin keskellä kirkkainta festaripäivää. Itse asiassa en juuri nyt keksi mitään hienompaa kuin tämä. Ensi vuonna Barathrum suosiolla pääesiintyjäksi kuumimpaan aikaan?
-Aki Nuopponen

Välittömästi Doron jälkeen siirryttiin viereisellä lavalla jo fuck the Sun -osastolle, vaikka aurinko porottikin vielä voimissaan. Bergenin lahja maailmalle, Olve ”Abbath” Eikemo yhtyeineen valtasi lauteet. Bändin Immortal-setti oli kunnon herkkuhetki.

Mökäöljyn liikakäytön takia keikkoja sössinyt keulamies tiedetään hassuttelevaksi vekkuliksi, jolle – ja jonka ympärillä – sattuu ja tapahtuu. Nyt tapahtui kuitenkin virheistään oppineen Abbathin jäätävän kova keikka. Aurinko alkoi painua mailleen vedon edetessä. Puhalsiko jostain iholle Blashyrkhin vilpoinen viimanvire, mene ja tiedä.

Setti aloitettiin Abbathin viimeiseksi jääneen Immortal-levyn All Shall Fallin Mount Northilla, josta jatkettiin velholakkivideobiisi The Call of the Wintermooniin. Kyllähän se siltä tuntui, että lavalla olisi nimenomaan Immortal, ei vain Abbath. Ukri Suvilehdon väkevä isku kuljetti klassikkobiisiä toisen perään. Itselleni varsinainen kylmien väristysten hetki koettiin peräjälkeen esitettyjen Withstand the Fall of Timen ja At the Heart of Winterin soidessa. Täydellisen levyn täydelliset kappaleet täydellisesti vedettynä. Hiukkasen meinasi nimittäin toimia.

Demonaz tekee nyky-Immortalinsa kanssa päteviä levyjä, mutta kyllä tässä oli kaikki se, mitä Immortalilta odotan. Abbath ja hänen karismansa ynnä kärisevä ärinänsä tekevät Immortalista Immortalin – ja näköjään myös Abbathin yhtyeestä.
-Tami Hintikka

Olen kuunnellut Meshuggahia päälle parikymmentä vuotta, enkä ole vieläkään ihan varma siitä, onko kyseessä mielestäni paras vai tylsin bändi ikinä. Tämä riippuu täysin päivästä, levystä tai vaikka sitten keikan olosuhteista. Tällä kertaa Meshuggah osui hyvään saumaan. Bändin naurettavan tekninen groove on yhä jotain sellaista, mitä monet muut bändit yrittävät matkia, jotkin onnistuvat hyvin ja silti, on vain yksi Meshuggah.

Olen yhä sitä mieltä, että puoli tuntia Meshuggahia on täydellinen määrä ja kolme varttia on jo yliannostus, joten näkisin ja kokisin milloin tahansa ennemmin tuon mittaisen setin bändiltä kuin tunnin festarisetin tai varsinkaan puolentoista tunnin klubikeikan. Juuri nyt Hellsinki Metal Festivalilla bändin rujonkaunis tykitys osui ja upposi, mikä saattoi johtua siitäkin, että bändi oli onnistunut poimimaan settiin jokaiselta levyltään sen hitin tai ne hitit. Mitä ikinä hitti Meshuggah-mittarilla onkaan.
-Aki Nuopponen

Festarin ulkokeikat sinetöinyt saksalainen thrash-remmi yllätti kovuudellaan. Kreator on tullut todistettua vuosien saatossa lukuisia kertoja, ja se on aina vähintään tasaisen varma. Nyt lähti kuitenkin jotenkin erityisen kovasti. Ja tämä siitä huolimatta, että settilista oli enimmäkseen samaa peruskauraa, jota bändi on veivannut vuodesta toiseen.

Elokuun pimenevän illan tähdet olivat oikeassa asennossa, lava näyttävä ja bändi tiukassa vedossa. Jopa väsyneimmät biisit, eli Phobia, 666 – World Divided ja Satan is Real soivat hyväksyttävän iskevästi. Ei tietenkään voi olla ajattelematta, mitä herkkua olisi voinut tarjoilla niiden tilalla: When the Sun Burns Red, One of Us, Endless Pain, Bringer of Torture, ja sitä rataa. Vaan eipä valiteta sen enempää, sillä Kreator tykitteli rässikovuutta rakastettavalla tavalla. Pleasure to Kill, Phantom Antichrist, Flag of Hate, Extreme Aggressions ja etenkin iloinen yllätys Terrible Certainty iskivät tuhannen megawatin (totuuden) voimalla. Täydellisen räyhäkäs lopetus päälavan keikoille.
-Tami Hintikka