Infernon Tami Hintikka ja Tomi Pohto kävivät lauantain kuolomyllytyksessä. Keikkatunnelmat alla dialogin muodossa.
Tomi: Kun viime vuoden päätteeksi oli aika alkaa pohtia jälleen parhaita levyjä, ei kohdallani ykkösestä ollut epäselvyyttä. Skeletal Remainsin Devouring Mortality kutittelee juuri oikeita hermopäätteitä. Levyllä kuullaan death metalia puhtaimmassa muodossaan: terävästi iskevänä, painavana, gruuvisti rullaavana. Siis vanhaliittoisana. Bändi tuntuu osaavan kaikki vanhan Pestilencen, alkuaikojen Deiciden tai vaikkapa Morgothin metkut, mutta tekee apinoinnin niin ettei se tunnu millään muotoa väärältä. Jostain taikavipstaakista on nykäisty, sillä Skeletal Remains kuulostaa levyllä tuoreelta ja nälkäiseltä. Odotukset keikkaa kohtaan olivat siis kovat. Tami, millä odotuksilla itse lähdit illan kuoloannosta tarkastamaan?
Tami: Monesti sitä toivoo hyvää keikkaa, toisinaan taas TIETÄÄ että sellainen on tulossa. Skeletal Remainsin Helsingin-veto kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Kalifornialainen kuolonelikko on tehnyt levyillään niin vakuuttavaa jälkeä, että olisi ollut sula mahdottomuus todistaa heikkoa keikkaa. Skeletal Remains tosiaan osaa laittaa kuolotradition parhaita paloja maagiseen järjestykseen ilman hiilipaperikopion tuntua. Jokainen hetki soljuu vaivatta eteenpäin, mikään ei töksähdä, ja kaikesta huokuu syvä ymmärrys ja osaaminen. Pestilence, Death, Asphyx, varhais-Deicide ja muut genren isot sulautuvat alle kolmekymppisten Skeletal-miesten käsittelyssä tuoreen ja tarttuvan kuuloiseksi death metal -karkiksi. Näillä tiedoilla oli vallan mainiota lähteä kohti Kuudetta linjaa.
Tomi: Kallion heviluolaan oli valunut paikalle joitain kymmeniä mustapaitoja. Kun illan lämppäri Assatur tykitti taiten niin ikään asiansa ymmärtävää perinteistä deathiaan, oli vastaanotto vielä kohteliaan utelias.
Tami: Kutosen maltillisen kokoisissa tiloissa oli tosiaan helppo liikkua läpi koko illan, eli jengiä olisi saanut olla enemmänkin. Tamperelainen Assatur oli lämppäri paikallaan, ja vetikin anteeksipyytelemättömän setin, jolla oli mittaa lähes saman verran kuin pääbändin keikallakin.
Tomi: Kalifornialaiset saapuivat lauteille vartin myöhässä. Mutta sitten lähti. Bändin uusi rumpali Edward Andrade paukutti painavasti ja groovaava death metal pakotti niskan kestonykyttämään. Soundit eivät menneet suhjuksi, vaan äänenpainot pidettiin maltillisina. Tamin korvaan vokaalit puskivat miksauksessa kenties hieman etualalle.
Tami: Ehkä vähän näin, mutta mikäs siinä kunnon Van Drunen-Tardy-Grewe-akselin örinöitä kuunnellessa, heh. Mutta siis, bändi oli kyllä vietävän taidokas! Biisit luettiin läpi millintarkalla sahauksella, mutta missään kohtaa ei tullut liian puunatun tai teknisen suorittamisen makua. Hommassa oli sopivasti rosoa ja hikeä, vaikka virheettömästi vedettiinkin. Settihän oli melko lyhyt, vain 45-50 minuuttia. Mitä mieltä olet, Tomi, oliko just napakka vai jäikö tyngäksi? Materiaaliahan olisi ollut pidempäänkin vetoon.
Tomi: Juuri sopivan mittainen, napakka setti. Vanhan liiton kuololle taitaa olla juuri eduksi, että se tarjoillaan iskevän mittaisissa paloissa. Eipä iske korvaan puutuminen. Uusi biisikin kuultiin, tosin vielä instrumentaaliversiona. Mikä toki oli bändiltä mielenkiintoinen ratkaisu, sillä biisillä oli pituutta sen viitisen minuuttia. Mutta pääasia että Ripperology kuultiin! Uuden levyn avaava, murhaavan koukuttavan moshauttava groovedeath-tappo jätettiin setin loppupuolelle. Hyvä näin, sillä viimeistään tässä vaiheessa vähälukuinen yleisö villiintyi. Vieläpä sen verran mallikkaasti, että kyllä taas saa olla kotimaansa metalliyleisöstä ylpeä. Pogous, suora huuto ja raivomoshaus olivat tosiasia.
Tami: Samaa mieltä setin pituudesta: ei ollut tynkä, muttei turhia venytettykään. Juuri sopivan karsittu täsmäisku. Ja jäi kunnon nälkä seuraavaa kertaa varten! Uuden biisin esitys oli tosiaan hyvä veto, ja sehän vaikutti olevan – tietenkin – todella mainio kuolokappale, joka vilisi maukkaita ja nerokkaita riffejä. Valaistusosastohan oli melkoisen yksipuolinen. Staattinen punainen + sankka savustus on aika ankara yhdistelmä kuvauksen kannalta: tuppaa tulemaan pelkkää suttua, vaikka olisi vähän paremmatkin vekottimet pykälässä. Ja pikkuisen salin perältä katsottuna soittoniekat erottuivat vain mustina silhuetteina punavalon keskeltä. En tosiaan kaivannut mitään strobotulitusta, mutta jotain eloa valaistuksessa olisi voinut olla.
Tami: Itsehän emme tälläkään kertaa kunnostautuneet muussa eläytymisessä kuin hyväksyvässä nyökyttelyssä, jota höystettiin hetkittäisellä rumpukompin tahtiin kulkevalla käden naputuksella reittä vasten. Onneksi joukossamme on kuitenkin niitä, jotka jaksavat riehaantua muutenkin kuin päänsä sisällä ja näyttävät bändille, että nyt muuten uppoaa. Mosh pit -touhujen vetovastuu näytti olevan nuorellaparilla, joka sai sitten muutkin lähellä olevat mukaan levottomana poukkoavaan sinkoiluun. Arvostettavaa toimintaa!
Tomi: Lopullinen arvio keikasta: KOVA!
Tami: KOVA!