LIVE: Hammer Open Air – Lieto, 11–12.6.2010

HUOM! Vierailevan reportterimme suomenkielellisistä rajoitteista johtuen tarjoamme tekstin ensin käsittelemättömänä alkukielellä. Ellei enkku irtoa, rullaa alas suomenkieliseen tiivistelmään.


Cue the scene from Fear and Loathing In las Vegas, when Raoul Duke and Dr Gonzo get thrown out of the Debbie Reynolds concert, as myself and my half-cut colleague arrive at Hammer Open Air, sadly missing the first five bands – including the mighty Tribulation. The scene that greeted us was so funny that even a man dressed as a monk, in bare feet, in the pouring rain was reduced to child-like chuckles of helpless laughter.

More exciting than Mariah Carey’s bright red feathered Dior Ugg boots and gayer than a sing-along version of Sound of Music, Enochian Crescent was jumping around the stage in a haze of glitter and nursery rhyme riffs. The show seemed desperate and aimed to please the crowd. The shock-rock emo flourishes threw everything, including the kitchen sink, into the mix and the sound was as Kerrang Magazine once described Ulver, that of ”a thousand toilets flushing at once”.

Naked men in corsets with flaccid man-boobs hanging over black lace, teen angst self-mutilation that left only pink scratches and stylish matching omega symbols on the amps really made an impression. The three rows of fists in the air wasn’t nearly as infectious as the smiling, if not slightly confused, audience around me who were left wondering if this was to be taken with fistfuls of salt. The ripped pillows and stage full of feathers in the end was a clear sign to me that these guys had somewhat of a sense of humor. An entertaining, though not strictly serious, performance.

A perfect antidote to the glam antics greeted us as we moved inside to the small stage, to stand in front of the caged animals at the bar in the back of that charming wooden hall. Vomitor was a big-handed bitch slap to the face. Show no mercy ripping metal without the frills. Their sound was blistering and the speakers swayed so much I thought they were going to fall over. Crowd rooted to the spot, their relentless slaughter really stirred the spirits and made us start to forget about missing Tribulation and the trusty Finnish regulars of the live scene: Speedtrap, Neutron Hammer and Flame.

Vomitor is a band that speaks for all of us that treasure a time when there hadn’t been any 90s BM trend. They played metal that was blacker than black and made me think about the first times I ever even heard metal, with Sepultura’s Bestial Devastation coming to mind instantly and more present with every bang of the head. As the festival went on, they remained one of the real highlights.

Pagan Altar was a real personal disappointment for me, as they had been one of the bands I was looking most forward to seeing. Nothing though could prepare a band for the unholy opening of the heavens that left only the few trusty die-hards standing. Sharing a kind souls umbrella and subsequently dealing with the half-dry, half-soaked fallout that followed, I stood and beheld and sad but brave spectacle. The singer admitted he had been suffering from a recent bout of throat infection and he did indeed sound a bit poorly, but he soldiered on. I also heard a rumor that the drummer had only been with the band for one and a half rehearsals, and so there were a few slightly strange moments, though he did an absolutely stellar job considering.

I still felt the shivers going up the spine with the classics but eventually had to return inside to watch sadly through the windows with a few other slightly let down souls. I was still glad to see them and plenty of other people had managed to have a splendid time regardless of the sound but I felt that it could have been something more and probably will be next time . . . I keep my bones crossed . . .

A fairly unknown band called Celestia had slightly intrigued us, especially given their high status in the festival lineup. The fairly average and typical panda-paint 90s blackmetal was a bit of a flat tire that didn’t really inflate but ended up coming off completely. The amateurish and uninspiring stage show topped it all off in 14-year old ”my first concert” style. What most people thought of this band was better explained by most of them treating this hour as a rest and beer break before Devil’s Blood started.

Cramming into the queues to get into the only two bars of the festival was a bit frustrating and downright ridiculous in the end. The warmish €5 cans that we swigged from weren’t really compensation for being trapped in the bars afterwards with no decent view of the stage. The all ages alcohol limits seemed a bit like a waste at a fest where everyone looked quite old enough, but I could be wrong.

With the rain letting up and reducing to mere sanguinary dribbles, The Devils Blood shone into the dusk like a 70s mean machine of burning rock and roll. The sound was infinitely better than any band that had come before them and the guitars were crystal clear in the blue evening hue. Drenched in the red red kroovy and rocking out like there was no yesterday, the band sounded like a well-oiled and fine tuned road machine that has raised their game significantly since Roadburn Festival 2 years ago.

With a couple of years of relentless gigging under their blood-crusted belts, this band really know how to deliver a headline show. The crowd lapped up the atmosphere with wild-eyed relish and it was really great to behold how well they brought the day to a close with some perfectly honed psychedelic darkness. The singers mute and emotionless stance didn’t affect the crowds ability to relate and in this instance it really was a case of less is more. With people finally able to stand outside and not have to think about the weather as they became lost in the music. Finding new treasures in songs that don’t come across as well on the new album, I was delightfully surprised that this band is starting to live up to the legend they are creating around themselves.

We herded like mad drunk elephants through the forest and out to the bus, feeling fattened and well-fed on a dose of good vibes and music and headed back into Turku for the Metalucifer show.

Gezol met us all with a savage and extraverted grin, stalking the stage like a monolithic god of heavy metal. The club was bursting with the real sound of true heavy metal and i felt myself transported back to the 80s in the flick of a switch. The feeling of happiness was now elevated to overdose as I felt myself at something which could well be one of those shows you tell your grandchildren about. Sudden kinship with all around me, totally locked into the bands performance and music, euphorically adoring every note I knew this was the real thing.

Gezol’s speeches in-between the songs, his taunting us at our young age to his 45 or so years with squawks of ”Are you tired?” and ”What?” and his whole presence was everything as great as the masters Udo or Lemmy. It’s sad that in every way someone who has become such a master of his art does not have the same recognition worldwide as some of those legends. It leaves more for those of us who appreciate it however, and I know there couldn’t have been many people in that room who didn’t understand how truly amazing this band were. I felt as if I didn’t need to have seen another band at Hammer Open Air. This was worth the trip all alone.


We made it back out of our alcoholic comas with a dose of the Sauna to revive us and went straight to hang out at the KVLT records stand for a while, only to witness hordes our young gents purchasing their Goatmoon shirts and preparing for the onslaught onstage. A band that some people seem to really worship while others believe it’s common knowledge that it’s a joke, we couldn’t work out quite why there is such a buzz around them at the moment. Perhaps their interests and the way they handle modern political philosophy has something to do with it.

I opted to spend more time soaking up the slow and deliberate snail-pace procession of Profetus instead. Continuing the tradition of Finland’s good name in funeral doom, they had lined the stage with grave candles and played in ethereal blue dawn light, making every beat and note seem drawn out and like a solemn step of the undertakers boot. The sound was pretty decent and the doom was very solid stuff but i was left feeling a bit like watching the right band at the wrong occasion. Like a funeral party at a wedding I felt as if the band would have been far more at home playing in the more familiar and atmosphere inducing settings of a smokey club late into the evening. Never the less there were plenty who enjoyed and savored their matured and dormant pace.

Heretic played Elvis impersonator covers of improvised DarkThrone riffs, with a geriatric drummer who had apparently never sat behind a kit before in his life. So bad that it wasn’t good.

We skipped Vitsaus to try another attempt to buy a beer but caught Wolf from Sweden who were on stunning form. The band had a great sound and a really friendly connection with the crowd. The singer claimed they had always dreamt of coming to play in Finland where they were told that ”every girl had a bottle of moonshine in her back pocket.” I liked the style and the show a lot even if I felt the music lacked a lot of originality or anything memorable about the riffs. It’s a band you know will always put on a good show and the way they worked the crowd they really made their money and everyone elses worth it.

Urfaust were next inside under the wood and they were greeted with the biggest crowd so far. A band that really draws a lot of different genres together, they were covered in a smokescreen that helped fill the void of space for the two members to hack out their ghastly hymns. The vocals are truly eerie and spinetwisting and the drums are spirited and full of feeling.

Urfaust played an astounding set which started by drawing a lot from their more recent outbursts. You really get a live feel from this band and even without the theatrics, which most seem banally obsessed with, this band are extremely evocative. People stood with their eyes closed and teeth grit, seemingly moved in an emotional way, united by a band that embraces so many of the right aspects of black metal yet carves out a very unique and individual mark for themselves. That they were clearly drunk and stumbled out only added to the vibe and gave them the more honest conviction of a real band that plays with feeling and the love of the music.

Grand Belial’s Key were a band that a lot of us were really eager to see, and they didn’t disappoint. Their brute force reminded me of the straight ahead bludgeon of last years Blasphemy show at Dante’s. Looking like a frightening bunch of criminals who had just been interviewed by Louis Theroux, this band did not have the look of a black metal outfit, which made them seem all the more disturbingly violent.

Different from what they sound like on album, the band were greeted by a flurry of endless nazi salutes throughout the set. Goat Of A Thousand Young and other classics were met with rapturous glee. I felt that they were quite out of sorts, with a different lineup and hard to define and relate to the band that we hear on record i was left feeling sort of confused about whether it was a great show, but it was something anyway!

We walked out on that one and went to hug the stage in anticipation for Aura Noir. ”His guitar got broken, he’s not playing his own guitar, all our clothes are at the airport stuck in customs, we have no shirts, those aren’t even his own clothes,” Apollyon said while looking at the slightly disheveled Blasphemer in oversized pants and the wrong guitar.

They looked a bit tired, rushed and bemused after what must have been a bit of a mission journey to get there, but nothing would prevent them from performing a ripplingly viscous set of black thrash for us that night. catching his own spit in his mouth and holding the crowd in his gaze like a young Lemmy from Oslo, Apollyon has become a really outstanding frontman. Blasphemer never letting his performance drop, despite some sound problems at the beginning and being without his own equipment.

They climaxed with their rousing anthem Condor and played raging tracks that made the crowd insane. The singer from Grand Belials Key dropped by to have a look only to exclaim ”holy shit, they’re amazing”… yeah it really was THAT good. The most amount of headbanging and fist shaking the whole festival and a grand finale to what was all in all at the end of it a really enjoyable and fun weekend.

There were plenty of ifs and buts… .if Aura Noir had played longer, if they had played this song and that song… if the bars were better and less restrictive etc etc… but without a doubt we had had a good time. For the first festival from the organizers they had done a good and brave job, especially with the rain that blighted the Saturday.

We staggered on to the after show to witness Enforcer but by then the magic was fading and their youthful eager optimism wasn’t washing away the black cold dirt of Aura Noir from my ears. So I set off into the night, clutching my Metalucifer shirt and Pagan altar pendant, to make my way back home to reality with metal in my mind, on the black thrash wings . . . of a CONDOR!

(…ja sitten Marja Konttisen kääntämä tiivistelmä Kvohstin värikkäästä tekstistä härmäksi.)


Mieleen tulee kohtaus leffasta Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, jossa Raoul Duke ja Dr. Gonzo heitetään ulos Debbie Reynoldsin konsertista, kun minä ja hiprakkainen kollegani saavuimme Hammer Open Airiin missaten viisi ensimmäistä bändiä.

Meitä tervehtinyt näkymä oli niin hauska, että jopa paljain jaloin kaatosateessa seisova, munkiksi pukeutunut mies tuntui normaalilta. Lavalla nimittäin hyppeli Enochian Crescent glitterisumussa, ja show-viiltelykin tehtiin tarpeeksi tylsillä saksilla… Eturivissä esitys otettiin vastaan nyrkit ilmassa, mutta takarivissä ei vakavia naamoja näkynyt, hymähtelyä sitäkin enemmän. Ja kun lavalla tuhottujen tyynyjen höyhenet lensivät ympäri festarialuetta, jäi ilmaan leijailemaan myös epäilys, josko bändillä oli kuitenkin huumorintajua.

Täydellinen pakopaikka glam-tempuilta löytyi pieneltä lavalta. Vomitor oli rankka läimäisy vasten kasvoja – armotonta metallia ilman turhia hienouksia. Bändin soundi oli täyttä rautaa ja kaiuttimet huojuivat kuin myrskyssä. Vomitorin säälimätön teurastus nostatti festariyleisön henkeä ja jäi mieleen yhtenä festarin kohokohdista.

Pagan Altar oli kovan odottamisen jälkeen henkilökohtainen pettymys. Taivas avautui oikein kunnolla juuri bändin aloittaessa, eikä sateen alle uskaltanut jäädä kuin muutama die hard -fani. Huono tuuri ei loppunut luonnonvoimiin, sillä laulajalla oli juuri ollut kurkkutulehdus, ja uusi rumpalikin oli ollut vasta muutamissa treeneissä mukana. Mutta konkaribändin asenne oli yhä kohdallaan ja keikka vedettiin kunnialla läpi.

Melko tuntematon bändi nimeltä Celestia oli erikoinen buukkaus. Tyypillistä pandamaskinaamaysäriblackmetalia soittavan Celestian keikka oli kuin 14-vuotiaiden metallipäiden eka konsertti: amatöörimäinen ja tylsä. Eli siis täydellinen hetki pitää tauko ja tankata The Devil’s Bloodia varten. Jonot festarin kahdelle rajatulle baarialueelle olivat turhauttavia. Lämmin viiden euron olut ei tuntunut hintansa väärtiltä, varsinkaan kun baarialueilta ei nähnyt kunnolla lavalle.

Vesisade muuttui verimereksi The Devil’s Bloodin noustessa lavalle. Bändi loisti Liedon hämärtyvässä yössä kuin tulipallo suoraan 70-luvulta. Jopa paikan soundi parani huomattavasti bändin myötä, ja kitarat soivat kirkkaina pilvisessä säässä. The Devil’s Blood kuulosti hyvin öljytyltä ja hienosäädetyltä teiden kuninkaalta, joka on kehittynyt muutamassa vuodessa maailmaa kiertäessään oikeasti hyväksi livebändiksi. Uuden levyn kappaleetkin tuntuvat toimivan paremmin livenä. Yleisö oli silminnähden mukana tunnelmassa ja antoi psykedeelisen pimeyden viedä mukanaan.

Marssimme metsän läpi bussille kylläisinä hyvistä fiiliksistä ja musiikista. Turussa meidät vastaanotti Metalucifer. Gezolin villi virne hallitsi lavaa kuin raskasmetallin jumala. Klubi oli räjähtämispisteessä täydellisen hevimetallin tunkiessa jokaiseen nurkkaan, ja tuntui kuin olisimme matkustaneet takaisin vanhalle kunnon 80-luvulle.

Onnentunne muuttui melkein koskettavaksi yliannostukseksi kun tajusin, että tämä on niitä keikkoja, joista kerrotaan lastenlapsille. Euforian vallassa huomasin, että koko yleisö oli yhtä isoa perhettä, ja olimme kaikki täysin humaltuneita bändin esityksestä ja musiikista. 45-vuotias Gezol solvasi yleisöä spiikeillään kysellen sen väsymystilaa pitkän festaripäivän jälkeen. Oli selvää, että klubilla ei ollut montaa ihmistä, joka ei olisi ymmärtänyt, miten todella hämmästyttävä bändi Metalucifer on. Tämän jälkeen mikään ei tuntunut samalta, eli oli aika mennä nukkumaan.


Selvisimme alkoholikoomasta saunan pelastavalla voimalla ja lähdimme hengailemaan KVLT-levyständin luokse vain todistaaksemme laumoittain nuoria herroja poistamassa Goatmoon-paitoja ja valmistautumassa kohta lavalla käytävään salamasotahyökkäykseen.

Siinäpä bändi, jota jotkut todella palvovat, kun taas muut ajattelevat kaikkien tietävän, että kyseessä on vitsi. Tämä ei kuitenkaan selitä, miksi bändistä puhutaan niin paljon – ehkä heidän kiinnostuksenkohteillaan ja modernilla poliittisfilosofisella maailmankatsomuksellaan on jotain tekemistä asian kanssa.

Päätin käyttää aikani etanantahdilla liikkuvan hautajaiskulkueen, suomalaisen funeral doomin perinnettä jatkavan Profetusin parissa. Pieni lava oli koristeltu hautakynttilöillä ja bändi soitti eteerisensinisen aamunkoiton valossa venyttäen jokaisen soinnun pitkäksi kuin hautausurakoitsijan askeleen. Soundi oli melko hyvä ja soitanto vankkaa, mutta parempi paikka Profetusille olisi ollut hämyinen klubi yömyöhään, vaikka yleisö nauttikin hitaasti kypsytetystä fiiliksestä.

Heretic esitti Elvis-imitaattorin johdolla kotikutoisia Darkthrone-riffejä kera vanhustentalosta karanneen rumpalin, joka ei ilmeisesti ollut koskaan aikaisemmin istunut kannujen takana. Niin huonoa, ettei siitä saanut irti mitään hyvää. Olutjonojen jälkeen pääsimme todistamaan ruotsalaista Wolfia, joka oli upeassa kunnossa. Yleisöä viihdyttävä laulaja väitti tahtoneensa aina soittaa Suomessa, jossa ”jokaisella tytöllä on pontikkapullo takataskussaan”. Bändin tyyli, soundi ja show oli omaa luokkaansa, ja vaikka musiikista ehkä puuttuikin omaperäisyyttä tai muistettavia riffejä, on Wolf bändi, joka vetää aina näyttävän ja rahanarvoisen keikan.

Seuraavana puisessa vajassa veti Urfaust, jota tervehti tähän mennessä suurin yleisö. Eri tyylilajeja sekoitteleva duo veti virsiään savuverhon peittämänä, mikä auttoi täyttämään tyhjää tilaa. Urfaust soitti uskomattoman setin, joka alkoi uudemmilla kappaleilla. Bändistä huokui livekeikan fiilis, ja jopa ilman teatterikikkoja tämä yhtye pystyy manaamaan itsestään aavemaisia ja selkärankaa riipiviä vokaaleja ja täynnä tunnetta olevia rummutteluja. Ihmiset seisoivat silmät kiinni ilmeisen liikuttuneina yhtyeestä, joka kattaa niin monta black metalin osa-aluetta ja on kuitenkin löytänyt ainutlaatuisen tyylin itselleen. Se, että bändi oli humalassa ja kompasteli, vain lisäsi tunnelmaa – lavalla kun oli rehellinen bändi, joka soittaa tunteella ja rakkaudesta musiikkiin.

Moni meistä tahtoi nähdä Grand Belial’s Keyn, eikä bändi pettänyt odotuksia. GBK:n raaka voima muistutti viime vuoden Blasphemy-keikasta Dantesissa. Miehistö näytti pelottavalta joukolta rikollisia, joita Louis Theroux on juuri haastatellut – tämä bändi ei ole ulkoasultaan mitään black metal -porukkaa, mikä sai heidät näyttämää vieläkin väkivaltaisemmilta. Bändin vastaanotti loputon natsitervehdysaalto eturivistä, ja klassikot upposivat jengiin, vaikka soundi olikin hyvin erilainen kuin levyillä.

”Blasphemerin kitara on särkynyt, hän ei soita omalla kitarallaan, kaikki meidän kamat ovat juuttuneet lentoaseman tulliin, meillä ei ole paitoja myydä, eivätkä nuo ole edes hänen omat vaatteensa”, Apollyon sanoi tarkastellessaan hieman sotkuisen näköistä Blasphemeria, jolla oli turhan isot housut ja väärä kitara.

Bändi näytti väsyneeltä, stressaantuneelta ja hämmentyneeltä hankalan matkan jälkeen, mutta se ei todellakaan estänyt Aura Noiria vetämästä täydellistä mustaa thrash metal -keikkaa. Apollyonin sylkytemput ja intensiivinen tuijotus yleisöön täydensivät Oslon Lemmyn upeaa suoritusta Aura Noirin erinomaisena keulakuvana. Blasphemer veti täysillä kuten aina, vaikka käytössä oli lainavarusteet ja alussa myös ääniongelmia. Keikka huipentui intoa täynnä olevaan Condor-hymniin, ja väkijoukko hullaantui raivokkaaksi.

Grand Belial’s Keyn laulaja kävi katsahtamassa menoa ja huudahti: ”Voi paska, tämä bändihän on ihan uskomaton!” Todellakin! Älytön mossaus ja taivasta kohti ojentuvat nyrkit todistivat Aura Noirin olleen täydellinen loppuhuipennus nautittavalle viikonlopulle Hammer Open Airissa.

Jos Aura Noir olisi soittanut pidempään, jos baarit olisivat olleet paremmin järjestettyjä ja sijoitettuja… Jossittelua voisi jatkaa ikuisuuksiin, mutta on selvää. että hauskaa oli. Järjestäjät tekivät hyvää työtä ottaen huomioon, että Hammer Open Air oli heidän ensimmäinen ulkoilmafestarinsa, jota sade piiskasi koko viikonlopun. Se ei kuitenkaan pessyt pois mustaa kylmää likaa, jonka Aura Noir jätti yleisön sydämiin.

Teksti ja kuvat: Mat McNerney (käännös Marja Konttinen)