Teksti: Tapio Ahola Kuvat: Jarmo Katila
Maanantai on melko huono ajankohta festarille, mutta minkäs teet, kun Metallica satuttiin saamaan Suomeen juuri tuolle päivälle. Maanantai kelpasi 47 000 suomalaiselle, jotka olivat saapuneet Kalasatamaan thrash metal -jätin keikan takia, mutta arkipäivän takia kaikki eivät ehtineet seuramaan aiemmin päivällä esiintyneiden yhtyeiden keikkoja.
Itse ehdin paikalle Ghostin aloitellessa settiään. Kenties kesän kunniaksi valkoisiin asuihin pukeutunut naamiokuusikko veti pätevän setin occult rockiaan, vaikka tällainen musiikki ei olekaan parhaimmillaan auringonpaisteessa nautittuna. Vielä toistaiseksi on myös epäselvää, onko Ghostista musiikkimarkkinoiden kiintotähdeksi vai liekö kyseessä pelkkä hetken huvittava kuriositeetti. Kakkoslevy sen näyttäköön.
Amorphis oli Sonispheressä oma itsensä, eli iskeviä biisejä ammattitaidolla esitettävä ryhmä. Tomi Joutsen on niin lauluäänen kuin karismankin puolesta ensiluokkainen keulahahmo, jonka mukaantulo on piristänyt koko yhtyettä. Pakko silti tunnustaa, etteivät Amorphisin Joutsenen kanssa tekemät levyt ole toimineet itselleni ihan samalla teholla kuin ne bändin pari ensimmäistä klassikkolättyä.
Machine Head on aina tuntunut turhalta yhtyeeltä, joka tasoitti tympeällä uhollaan ja mukarankkuudellaan aikoinaan tietää kamalille nu-metal-bändeille. Sonispheressä bändi kuitenkin pelitti yllättävän hyvin, ja etenkin useissa biiseissä kuullut Iron Maiden –henkiset kitaraharmoniat kuulostivat yllättävän hyviltä.
Metallican takiahan paikalle oli silti tultu. Peruskeikan sijaan yhtyeeltä oli luvassa vuonna 1991 ilmestyneen, Mustaksi Albumiksi kutsutun nimettömän levyn kuuleminen kokonaan.
Settilista noudatti jo ennalta tiedettyä kaavaa. Ensin muutama Master of Puppetsin ja For Whom the Bells Tollin kaltainen klassikkoralli, sitten koko musta albumi käänteisessä järjestyksessä ja lopuksi vielä kolme klassikkobiisiä lisää.
Metallican Musta Albumi on monen fanin mielestä Metallican viimeinen hyvä levy, kiihkeimpien thrashpuristien mielestä taas ensimmäinen huono. Omasta mielestäni se ei ole kumpaakaan: levyllä on joitain Metallican parhaista biiseistä, ja seuranneella Loadillakin (1996) on hetkensä.
Aitoon rässiliiviin pukeutunut James Hetfield oli bändin keulahahmona mies paikallaan. Hän otti yleisön suvereenisti vuosikymmenten kokemuksen tuomalla varmuudella, ja vaikka ”one big family” -yleisönhuudatukset hiukan typeriltä tuntuivatkin, Hetfield selvästi hallitsi tonttinsa.
Lars Ulrichin rumpujensoitto on saanut vuosien mittaan osakseen harvinaisen paljon arvostelua. Ei Ulrichia voikaan sekoittaa esimerkiksi Dave Lombardon ja Gene Hoglanin kaltasiin kapulajumaliin, mutta hänen hapuileva takomisensa on kuitenkin kiistatta olennainen osa Metallicaa. Hiukan samaan tapaan voisi kuvailla myös soolokitaristi Kirk Hammettin työskentelyä, kun taas basisti Robert Trujillo hoiti hommansa pätevästi.
Yllättävää keikassa oli, vaikka eihän sen tietenkään pitäisi olla, Metallica-miesten vanheneminen. Liki viisikymppisissä muusikoissa ikä näkyi niin kaljuuntumisena (Ulrich) kuin harmaantumisenakin (Hetfield, Hammett).
Ikääntyminen oli varmastikin yksi syy siihen, että ennen kaikkea Metallica jätti itsestään sangen sympaattisen kuvan. ”Sympaattinen” ei ehkä ole se sana, jolla 1980-luvun Metallica – tai bändin fanit – olisi halunnut bändiä kutsua, mutta vuonna 2012 se tuntui ihan sopivalta. Eihän tässä olla nuorennuttu kukaan.
