LIVE: Watain, Repugnant, In Solitude – Nosturi, Helsinki 11.9.2010


Ruotsalainen metalli on alansa moolokki, se syö sisäänsä kaiken. Yhtyeet mallintavat esikuviaan ja keksivät samalla sivutuotteen logiikalla jotakin uutta, oli kyse sitten Entombedin ja Repulsionin, Bathoryn ja Motörheadin tai Yngwie Malmsteenin ja Niccolo Paganinin välisestä suhteesta. Läntinen naapuri on jo vuosikymmeniä tarjonnut nurkumatta nuorisotiloja bänditoiminnalle ja mahdollistanut siten edellytykset soittoharrastuksen täysimittaiselle aloittamiselle. Ammattimainen musiikkiteollinen perinne tekee isoksi haluavista aidosti isoja ja mammuttifestivaali Sweden Rock stimuloi sekä nuoria että kääkkiä kuluttamaan niin heviä kuin kaikkia siihen liittyviä oheistuotteita. Infernon numerossa 64 (2/2009) olleesta ruotsimetallijutusta voi muistella yksityiskohtaisemmin, miksi ja miten asiat ovatkin kansankodissa taas kerran niin hyvin.

Syyskuinen lauantai-ilta Nosturissa muistutti ilmiöstä pienemmässä mittakaavassa. Black metalin raskaaseen sarjaan hyvää nousukiitoa tekevä Watain (Uppsala), death metalin 2000-luvun uusvanha marginaalitähti Repugnant (Tukholma) ja heavy metalin nuorisolainen perinnejengi In Solitude (Uppsala) kattoivat lauteille läpileikkauksen ruotsalaismetallin nykyisistä genrevalteista. Vaikka lavalla eivät olleet Bathory, Nihilist ja Heavy Load vaan näiden nuoremmat vastineet, tullaan nämäkin yhtyeet taatusti muistamaan tulevaisuudessa oman sukupolvensa keskeisinä viestinviejinä, jotka kehittivät musiikkilajiaan persoonallisella tavalla eteen- tai taaksepäin.

Venytetyltä totuudelta edellinen tuntuu iltaman aloittaneen In Solituden kohdalla. Yhtyeen kitaraharmonioissa lakikirjan asemaa toimittaneet Iron Maiden- ja Mercyful Fate -pokkaukset toteutettiin kaikella lämmöllä ja hartaudella, mutta yhtye ei ollut niissä yhtä iskevä ja taitava kuin Portrait tai Enforcer, viime vuosina heränneen nuoren ruotsalaisen hevimetallin keihäänkärjet. IS-janttereiden hentoinen olemus osoitti myös tiettyä nousukasasemaa, vaikka bändi onkin ollut olemassa jo kahdeksan vuotta. Liikaa tähän ei silti sovi tuijottaa, sillä leveät haara-asennot ja poseeraukset kennelliitot tanassa sujuivat näiltäkin nuorikoilta kuin maidon solauttaminen aamumuroihin. Erityisesti yleisön viihdyttämisessä kunnostautui jonkin sortin minkkireuhkaa kaulassaan riiputtava vokalisti Pelle Åhman, joka on näyttänyt sitten In Solituden esikoislevyn (2008) oppineen ihan laulamaankin.

Soittotaidoltaan välillä doomin sekaisesti jylistellyt, mutta pääasiassa kohtuutempoista heviravia vetänyt yhtye on perinnetietoisuudessaan ihan tarpeeksi kyvykäs ja ilmaisultaankin riittävän vakuuttava. Keikan loppupuoli oli setin eloisin, kun välillä rymisteltiin tanakan Witches Sabbathin kanssa ja välillä taas omisteltiin Repugnantille himmailevaa instrumentaalia. Ei ollenkaan hassummin, jos kohta moni Ruotsin laajasta uusvanhan hevin katraasta In Solituden edelleen päihittääkin.

Muutamaa häviävää hetkeä myöhemmin estradin valtasi Repugnant, illan henkilökohtaisesti tärkein esiintyjä. Tässä se nyt oli, ruotsalaisen death metalin loistava elävä kuollut, jonka keikan missaamista laiskuuden takia kuusi vuotta takaperin tuli manattua, no, tuo kuusi vuotta. Kävipä nimittäin niin, että bändi heitti vain muutaman hetken tuon Suomen-miniturneensa perästä pelit ja pensselit poteroon. Biisinikkari Tobias Forge livahti indiepopin maailmaan ja muut jäsenet tekivät vähän sitä sun tätä geneerisen metallin ja punkin nimissä.

Viime vuonna arkustaan tiensä ulos syönyt pumppu on nykyisin yhä vahvemmin Forgen varassa. Yli kolmikymppisen päähahmon taustatukena soittavat ruotsalaisen metallin omissakin yhtyeissään huomiosta nautiskelleet juniorit, Tribulationissa ja Enforcerissa hyörivä kitaristi Adam Zaars, In Solitudessa ja Katalysatorissa nelikielistä naputtanut Gottfrid Åhman sekä mm. Degialissa tulevaisuuden kannuksia hankkiva rumpali Emil Forcas. Piirit ovat toisin sanoen kusiaispesämäisen tiiviit, kuten vaikkapa Infernon taannoisesta Wolf/Portrait/Enforcer/Bullet-kattauksestakin saattoi huomata.

Klassisen Repugnant-kokoonpanon puuttuminen ei lopulta häirinnyt yhtään niin paljon kuin pelkäsi, sen verran vahvasti bändi henkilöityi hintelään Forgeen. Lyhyttukkainen nokkahahmo näytti harmaaksi kulahtaneessa Morbid Angel -hihattomassaan ja kalmankalpeassa naamavärityksessään ilmiselvältä zombilta, jonka eleiden kirjoon sopi niin patsasteleva paikallaan tallustelu kuin lobotomisen tyhjä mutta painostava katse. Myös “taustabändin” lavaolemus oli varsin vaatimaton. Bändi olisi taatusti näyttänyt ja tuntunut huomattavasti paremmalta Nosturia pienemmällä lavalla.

Vielä keikan auki repäisseen From Beyond the Graven aikana musiikillinen puolikin vaikutti hieman vaisulta. Soundimaailma oli yllättävän sliipattu, eikä istunut parhaalla tavalla Repugnantin yksinkertaiseen ja vähän itseäänkin toistavaan tomun koulukunnan takomiseen. Vaikka paluukiertuekeikan avaus olikin From Beyond the Graven muodossa semanttisesti asianmukainen, biisi ei edustanut ihan sitä timanttisinta Repugnaatio-biisikynää, joka olisi saman tien repinyt tyrät tarttuvuudellaan.

Ihmettely loppui, kun välittömästi perään pärähti soimaan Hungry Are the Damned, yhtyeen toistaiseksi ainoan albuminäytteen Epitome of Darknessin (2007) loistava avauskappale. En edelleenkään tajua biisin grooven latistavan soolon funktiota, eikä keikan liidikitaroissa näin sivumennen sanoen muutenkaan ollut samaa sairaalloista kaikua kuin levyolosuhteissa, mutta biisin myötä bändi nappasi kuin nappasikin eleettömään kuristusotteeseensa, joka päti keikan päätepisteeseen asti. Voices of the Dead tuntui vielä vähän välipalalta, mutta mahtavassa Premature Burialissa (se joka sanoo, että Malevolent Creationin Premature Burial on edelleen klassikoin tällä nimellä leimattu kappale, on väärässä) ja sitä seuranneessa, vieläkin tappavammassa Draped in Cereclothissa tunnelma oli puhdasta euforiaa. Näiden kalmametallisten fissioräjähdysten jälkeen alkoi jopa mietityttää, oliko keikan huippukohta ehdottomaksi encore-materiaaliksi mieltämieni kappaleiden myötä auttamattomasti ohi.

Koneensa käyntiin saanut Forge rikoskumppaneineen vältti paisutteluongelman ja suuntasi seuraavaksi syvemmälle ammoisten raakuuksien kimppuun. Hecatomb-EP:ltä (1999) löytyvä Morbid Ways esitti yhtyeen vanhemman mutta paradoksaalisesti uudemmalta kuulostavan puolen: rummut nakuttivat tuplabassaritulella, tempo oli kerta luokkaa kiivaampaa ja soitto aavistuksen teknisempää. Paluu levymateriaalin tapahtui Spawn of Pure Malevolencella, joka on toisaalta myös bändin ihkaensimmäisen demon avauskappale, jonkinlainen alkuperäinen käyntikortti siis. Biisi kuulosti muuten siltä kuin pitikin, mutta levyversiotakin enemmän laulun rytmitysharjoituksilta kuulostaneet kertosäkeet laittoivat kieltämättä hieman hymyilemään. Kappaleen soolo-osuudessa myös sessiokitaristi Zaars lähti irroittelemaan ylimääräisten nuottikarttojen voimalla.

Sitten tulikin aika alkaa oikeasti paketoida keikkaa. Tobias esitteli seuraavan kappaleen toteamalla lakonisesti vain: ”Almost 20 years ago…” Oli selvää, mitä tuleman piti. Vanhan tukholmalaisen alakulttuuriklassikon Morbidin julkaisematta jäänyt livebootlegtimantti Another Vision oli täydellisesti valittu kovertamisen kohde Repugnantille jo Epitome of Darknessilla, ja livenä kappaleesta sukeutui napakoine, miltei folkhenkisine melodioineen selkäpiitä ja käsivarsia karmivan hieno veto! Keikan olisi kernaasti suonut loppua jo tähän, mutta ruotsalaiset päättävät sylkeä yleisölle vielä likaisen ja nopean Rapturous Genocide -groovepalan ensimmäiseltä demoltaan. Näin keikka tarjosi loppujen lopuksi lähes kaiken pyytämisen arvoisen, vaikkei uusia biisejä kuultukaan. Soittoaikakin oli jalkapallopuoliajan mitassaan optimaalinen, päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi sopivassa suhteessa nälän ja kylläisyyden määrittämä tila.

Iltamien jälkeen Tobias tuli vielä Nosturin portaille kättelemään ja jututtamaan fanejaan, joten ilmeisesti mies yrittää tosissaan nostaa death metal -julkisivuaan näkyville indievuosien jälkeen. Ja mikäpä siinä, erittäin mielellään mätiäiset näkisi täällä uudemmankin kerran, jos vaikka sitten kokoluokkaa pienemmissä keikkaluolissa.

Suurin osa Nosturin tummanpuhuvasta populaatiosta oli eittämättä tullut todistamaan illan pääesiintyjää, hiljakseen mutta johdonmukaisesti black metalin ruohonkorsitasolta kohti lajityypin ykkösluokkaa ja maailmanvalloitusta levitoivaa Watainia.

Aivan pistämättömällä tyylitajulla ei ole Watainia siunattu, sillä vaikka aloitusajaksi on kirjattu 00.00, tasan keskiyön hetkellä eivät ruotsalaiset lavalle hyökkää. Vaan liekö tuo sittenkään ihme, kun tarkasteli lavalle säädetyn sälän määrää. Oli muumioituneita lintuja tikunpäässä, sianpäitä samoissa ripustuksissa, monimetrisiä paholaisen haarukoita, neljä isoja tulipylväitä puskenutta pyrolaitetta, kynttilöitä, puolalaisen kansitaiteilijan upea koko takaseinän peittänyt taustalakana sekä tietysti mustanvalkeita, verisen sotkuisia ja tahmaisia länsinaapureita. Jos oli Repugnantin lavaolemus vaatimaton, samaa ei voi mitenkään päin sanoa Watainista. Nosturin suuri lava sai bändin virittämään showrekvisiittansa tappiinsa, tuloksena syntyneestä näytelmästä kasvoi suureellisessa teatraalisuudessaan jonkin sortin evil KISS. Olihan se huvittavaa, kun ihmiset seisoivat suut ammollaan niin eläinten löyhkästä kuin visuaalisen ärsykkeen ylenpalttisuudesta.

Bändin jäsenistö ei kuitenkaan tukehtunut sälämaailmansa keskelle. Lavalla monta kokoa itseään isommalta näyttänyt lilla Erik jaksoi reuhtoa ja häärätä, ja tuntui tavalliseen tapaansa silmin nähden nauttivan yleisössä aikaan saamistaan reaktioista. Myös predatorilta näyttänyt basisti Alvaro Lillo, Pekka ja Pätkä neekereinä -tyyliin sysimustaksi maalattu klanipäinen sessiokitaristi Seth Teitan ja panssaroidulta ihmissudelta näyttänyt kitaristi Pelle Forsberg jaksoivat aktiivisesti liikehtiä ja vaihtaa paikkaa. Ainoastaan olemattomalla rekvisiitalla varustettu rumpali Håkan Jonsson tuntui jotenkin sopimattomalta yhtyeen notkuvaan mielikuvapöytään.

Viimeistä piirtoa myöten harkittu näytös onnistui tuomaan bändin musiikkiin rivakan annoksen paheellisuutta. Vielä keikan avannut Malfeitor kulki jokseenkin mitään sanomattomasti, mutta kun Erik Devil’s Bloodissa käänsi selkänsä yleisölle ja nappasi  käteensä maljan, josta huljautti mätää sianverta etummaisten rinnuksille, alkoi musiikin ja toiminnan yhtenäisyys vaikuttaa integraalilta. Ja mitä sitkeästi vaatteisiin ja ihoon tarrautuneeseen vereen tulee, haju sai yllättäen paljon nähneet ”””metallisoturitkin””” manaamaan temppua. Drink the devil’s blood! Kohtuullisen epähygieenisestä vedosta ei ollut luontaisestikaan kerrottu keikan järjestäneelle taholle etukäteen.

Ammattimaisellekin yhtyeelle sattuu silti hamoja: Satan’s Hungerissa Erik unohteli sanoja muutamaankin otteeseen, mikä ruoski miekkosta entistä sähköjänismäisempään vireeseen. Toisaalta taas Wolves Cursen säkeistössä instrumenttiosasto tuntui antavan kepeydellään ylimääräistäkin tilaa laulajan vivahteikkaammalle, huokailevalle tulkinnalle. Mainio sovitusratkaisu muovasi biisistä yhden setin kohokohdista. Hieman tosin ihmetytti Erikin koppava asenne, kappaletta ennakoivassa spiikissä kun syljettiin epäkunniaa ”takarivin lampaille”, joiden E. mittaili tulleen keikalle seurailemaan pelkästään sinemaattista kokemusta. Oikeat sudet olivat hänen mukaansa eturiveissä, joihin mahtuikin kaikenlaista lanaajaa lippatukista indie-lätsöihin ja siloposkisista bm-junioreista alan raskaasti tatuoituihin veteraaneihin. Sworn to the Darkin yleisönhuudatuskertsissä pönkkänä kulkenut yleisön epävireinen mukanalaulu toisaalta muistutti, että kaiken mystisen saatanallisuuden takana oli kuitenkin vain lauantai-iltainen hevikeikka, johon mahtui, kuten aina, kaikenkarvaista kaljamiestä ja hengailijaa.

Lähinnä kahden uusimman levyn materiaalilla pelannut biisilista jätti kaipaamaan etenkin parempaa osallistumista läpimurtolevy Casus Luciferilta (2003). Sworn to the Darkilta (2007) kuultiin tahmeasti kulkeneen Satan’s Hungerin ja takuuvarman nimibiisin lisäksi mahtipontisilla rummuniskuillaan jokaisen huomion vääjäämättä kerännyt Stellarvore, jonka kunnianhimoiset sävellys- ja sovituskiemurat tosin hajosivat livetilanteessa pahimmillaan miltei tunnistamattomaksi. Sääli.

Lawless Darknessiltakin (2010) olisi voinut soittaa ainakin osittain toisia kappaleita. Vaikka kultasinkku Reaping Death toimikin oikein hyvin, esimerkiksi Total Funeralin (totaalinen hautaanlasku saapuu Godot’n lailla kuulemma ”huomenna”) aseman voi attilacsiharmaisesti tyylitelleistä fuuneeeraal-mouruamisista huolimatta asettaa kyseenalaiseksi. Kohtuullisen moni lienee asettanut mielessään keikan ainoaksi oikeaksi päätösbiisiksi Watainin toistaiseksi eeppisimmän raidan Waters of Ainin, mutta eihän sitä sitten kuultu laisinkaan. Tilalla ainoana encorena soitettiin naavapartoja hemmotellut ja nuorimpia hämmentänyt Bathory-kunnianosoitus The Return of the Darkness and Evil. Hyvinhän tuo rullasi, mutta vain reilun tunnin mittaan levittäytynyt setti olisi ehdottomasti kaivannut vielä todellista huipennusta, tekijöidensä kaikkien voimien ulosmittaamista. Sitä ei saatu – baarin dj-äänentoisto pärähti käyntiin, yleisö poistuskeli hiljalleen ja kattorakenteet avattiin, jotta mätien eläinten, veren, tulen ja sytytysnesteen hajut poistuisivat syyskylmän vesitihkun sekaan.

Vaan sitkeässäpä nuo tunteiden tuoksut olivat. Jälkeenpäin kantautuneiden kommenttien mukaan Nosturin väki joutui desinfioimaan sekä rakennuksensa ylä- että alakerran. Jo nipun Watain-keikkoja nähneen silmissä tämän keikan – tai simuloidun rituaalin – paras puoli olikin siinä, kuinka häikäilemättömästi se ylitti käytännönläheisyyden.

Harmi, että haju ei jäänyt ikuisesti nurkkiin pyörimään.

Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Kari Vierimaa ja Mikko Kuronen