Teksti: Tomi Behm, kuvat: Sonja Behm
Kun pikkupoikana kuuntelin W.A.S.P.in debyyttilevyä korvalappustereoista, ei ensimmäisenä mielessä ollut, että olisin katsomassa saman albumin läpivetoa 41 vuotta myöhemmin.
Pieni minulle outo tunne, jota ilmeisesti jännitykseksi kutsutaan, hiipi syövereihini ennen keikkaa. Mitä jos lapsuus ja nuoruus pilataan takautuvasti paskalla keikalla?
Lämmittelybändi Battle Bornilla oli kova yritys ja into päällä. Laulaja nosteli ”miljoonan kilon” punttia lavalla ja kitaristilla ei tilutuksesta päätellen ollut ainakaan pahaa nivelrikkoa vaivanaan. Jos power metal -tyylinen mättö kiinostaa, niin bändi on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen.
Sain sukkuloitua itseni ihmismassan läpi jokseenkin hyvälle tuijotusetäisyydelle pääbändiä odottamaan. Katselin kun Blackie Lawlessin massiivista pääkallomikkiständiä porailtiin lavaan kiinni ja mietin, miten homma olisi toiminut, jos tämä 40-vuotisjuhlinta olisi hoidettu alkuperäisellä kokoonpanolla. Tosin tuohon aikaan Blackie paukutteli bassoa kitaran sijaan ja muiden sen aikaisten bänditoverien soittoisku ei ehkä ole 80-luvun tasolla.
Punaisten valojen ja sireenien saattelemana keikka polkaistiin tylysti käyntiin I Wanna Be Somebodylla ja pitkään Blackien messissä olleet basisti Mike Duda ja kitaristi Doug Blair saivat Chris Holmesin ja Randy Piperin kaipuun häipymään nopeasti. Rumpali Aquiles Priester on paukutellut aikoinaan mm. Angrassa ja tilulilulempparini Tony MacAlpinen taustabändissä, joten tuplabasaroinnit ynnä muut rytmit hoituivat vaivattomasti.
Blackieltä olin odottanut jotain puolivillaista yninää ja istualtaan pyörätuolissa vedettyä keikkaa, mutta tuo pelko oli turha. Miehen ääni toimi paremmin kuin Vince Neilillä vuonna 1984. Liikehdintä ja soitto sujuivat ilman valituksen sanaa. Tulet eivät leiskuneet eikä munaskuista lennellyt raketteja, mutta ”Musti” vaikutti uudestisyntyneeltä piskuisine käsisirkkeleineen ja olin miltei hämmentynyt, miten kovan keikan bändi heitti.
Ensimmäinen levy soitettiin putkeen kappalejärjestyksessä ja tämä idea toimi loistavasti, vaikka Blackie sanoikin miettineensä, että toimiikohan, jos I Wanna Be Somebodyn vetää heti kärkeen.
Taustakankaille heijasteltiin koko keikan ajan biiseihin sopivia nostalgisia pätkiä bändin uran ajalta. Välillä näytti siltä, että Blackie itsekin katseli soittonsa lomassa tuota kuvavirtaa ehkä muistoihin vajoten.
Keikkapaikka oli loppuunmyyty ja tunnelma hurmoksellinen. Kaikki ikäluokat ja sukupuoligenret olivat ilahduttavasti edustettuina. Mukavampi varmasti bändillekin soittaa, kun lavalta näkyy muutakin kuin pelkkiä tuhatvuotiaita naavoja toistensa syleilyyn humalaisina kietoutuneina.
W.A.S.P.in nykytasosta kertoo ehkä jotain esimerkiksi se, että edellisen kerran kun näin bändin, niin Sleeping (in the Fire) biisi vaikutti riipaisevalta rääkäisyltä. Nyt se kuulosti kauniilta balladilta.
Jos minulla olisi tunteita, niin olisin varmasti vuodattanut onnenkyyneleitä ainakin Hellionin tai School Dazen aikana. Kymmenen biisiä soljuivat nopeasti ja Torture Never Stopsin jälkeen nautinto (ei kidutus) oli hetkeksi ohi.
Todella onnistuneen rykäisyn jälkeen oli encoreitten vuoro ja ne olisi oikeastaan voinut tiivistää Wild Childiin, mikä toki soitettiinkin akustisen introilun saattelemana. Biisimedleyt, joita vedettiin parikin, eivät ole itselle oikein ikinä toimineet ja myös The Who’n The Real Me -coverin olisi voinut korvata melkein millä tahansa omalla biisillä.
Viimeisenä soitetun Blind in Texasin tahtiin oli hyvä käyskennellä kohti uloskäyntiä ja miettiä, että loistavaan W.A.S.P.in keikkaan ei tarvittu verta ja alastomia naisia, vaan 69-vuotias keulahahmo ja kovat soittokaverit.
Lue myös: W.A.S.P. teki selvää jälkeä Tampereella – katso kuvat
