Opeth on niitä yhtyeitä, joita olen nähnyt niin monta kertaa lavalla, etten taida itsekään muistaa lukumäärää. Olen myös kirjoittanut yhtyeen keikoista useita arvioita ja koska olen yhtyeen valtavan suuri fani, arviot ovat tahtoneet mennä yksipuolisen ylistämisen puolelle. Aloitetaan täten tiukasti henkilökohtaisista kritiikin kohteista, joiden muuttaminen olisi tehnyt nyt nähdystä erinomaisesta Helsingin-keikasta täydellisen.
Ei ole tavatonta, että Opeth esittää keikoillaan progemetallivyörytyksen sekaan paljon myös tuotantonsa herkempää osastoa. Sisältäväthän monet sen ”rajutkin” biisit hiljaisia välikkeitä. Laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldt sanoikin yhdessä monista välispiikeistään, että yhtye pitää V-muotoisesta setistä, jossa lähdetään intensiteetiltään myrskyävämmistä kappaleista, sitten rauhoitetaan menoa ja sen jälkeen palataan jälleen rypistykseen.
Keikan keskiosa sisälsikin huomattavan paljon balladiosastoa. Noh, minusta bändin paras saavutus tällä saralla on alkupuolisko Still Life -levyn (1999) Face of Melindasta. Kappaletta soitettiin Opethin viimesyksyisellä USA:n kiertueella. Miksi, oi miksi, se oli pudotettu pois nyt Euroopan-kiertueen aloituskeikkaan tultaessa?
Toinen samanlaisen kohtalon kokenut kappale oli Eternal Rains Will Come (Pale Communion, 2014), joka – totta kai – on yksi lempikappaleitani. Ja että The Grand Conjurationkin (Ghost Reveries, 2005) oli tiputettu setistä… Yleisö tuntui olevan mielissään, että lähes 16 vuoden tauon jälkeen ensimmäisen kerran soitettu The Night and the Silent Water (Morningrise, 1996) oli nyt setissä mukana harvinaisuutena, mutta itse olisin vaihtanut tuon sinällään hienon kappaleen johonkin noista kolmesta edellä mainitusta.
Ja kun Face of Melindaa ei kuultu, niin Still Lifelta ei toden totta kuultu ainuttakaan kappaletta. Vuosien varrella onkin vähän ihmetyttänyt, kuinka omasta mielestäni Opethin todellisen kultakauden aloittanut levy on niinkin väheksytty settilistoja koostettaessa. Se on Setlist.fm-sivuston statistiikan mukaankin vasta yhtyeen kahdeksanneksi soitetuin levy keikoilla. Itse maksaisin suuriakin summia keikasta, jossa albumi soitettaisiin kokonaisuudessaan.
Mutta nämä ovat näitä! Kun on tehnyt 13 levyä hyvää ja vielä parempaa metallia, niin ei voi koskaan tyydyttää kaikkia valinnoillaan. Sitten niihin huippukohtiin.
Master’s Apprenticesin (Deliverance, 2002) soittaminen ja varsinkin sijoittaminen heti setin toiseksi oli hieno, hieno teko. Sekin on ollut live-tauolla kahdeksan vuoden ajan ja aiheutti kyllä valtavia kylmiä väreitä lähtiessään soimaan.
Kappaleen merkityksestä kertoo omaa kieltään se, että kun keikan jälkeen tekstasin yhtä suurelle fanikaverilleni biisin olleen nyt mukana, hänen reaktionsa oli: ”Tuo biisi on Opethille sama kuin Vasemman käden hierarkia Oranssi Pazuzulle. Meikä menee ihan veteläksi.” Samoin kahdeksan vuotta pois pysyneen Häxprocessin (Heritage, 2011) soittaminen oli sekin miellyttävä yllätys.
Åkerfeldtin välivitsailuja oli tuttuun tapaan jälleen paljon, joidenkin mielestä liiankin kanssa. Ymmärrän kyllä senkin mielipiteen, mutta itselleni sanailu loi jälleen kotoisan ja läsnä olevan tunnelman. Åkerfeldtin itsensäkin mukaan keikka oli kuin ylimääräinen treenikerta käynnistyvälle vanhan mantereen kiertueelle. Ystävien keskenhän tässä testaillaan keikkakuntoa ja jännitetään soolojen onnistumista.
Viimevuotiselta The Last Will and Testament -levyltä soitettiin kaikkiaan neljä kappaletta, jota tervehdin kyllä ilolla. Kappaleet eivät ole vielä iskostuneet klassikkojen tavoin mieleen, mutta tällä tavalla saadaan toimintaan jatkuvuutta. Erityisesti levyn rauhallisen A Story Never Toldin soittaminen ensimmäistä kertaa (myös §7-kappale sai nyt live-debyyttinsä) ja heti varsinaisen setin viimeisenä kappaleena oli rohkea, mutta kannattava veto.
Encore-osioon palattiin Sorceressin (Sorceress, 2016) letkeitten, mutta pahaenteisten aloitussävelten myötä. Sen lopun kosketinsoitinosassa kuultiin keikan ainoa virhe, kun Joakim Svalbergin luritus meni vähän ojaan. Tämän toteaminen yrittää tietenkin humoristisesti kertoa, että soitannollinen osaaminen oli jälleen mestarillisella tasolla. Reilut kaksi vuotta mukana ollut rumpali Waltteri Väyrynen sai kotiyleisöltä asiaan kuuluvat ”Waltteri, Waltteri” -kannatushuudot.
Uljaan Sorceressin jälkeen oli hyvä lasketella Deliverance-klassikkoon ja kohti loppuhuipennusta. Vaikka yhtye jatkaisi ikuisesti keikkojensa päättämistä kappaleen tykyttävällä finaaliosalla, ratkaisu ei menettäisi tehoaan. On jotain syvän ritualistista kuunnella ja elää mukana noin viisi minuuttia kestävässä instrumentaalisykkeessä.
Pidän Grand Magusista ja uusin Sunraven-levynsäkin tuli kehuttua Infernon sivuilla. Tässä seurassa heidän osansa oli kuitenkin auttamattomasti se, että kansa odotti itse pääpukareiden saapumista. Kohteliaan runsaslukuisesti yleisöä oli silti kerääntynyt kuuntelemaan yhtyeen juurevaa ja junttaavaa heavy metalia. Rumpali Ludwig Wittin tuplabasarit naputtivat armottoman väsymättömästi. Laulaja-kitaristi Janne Christofferssonilla oli ilmiselviä ääniongelmia etenkin korkeiden kohtien kanssa, mutta Gibson Flying V soi maukkailla heavy blues -soundeilla.
Teksti: Toni Keränen
Kuvat: Jussi Niemelä
Grand Magus
Opeth
