Mahdoitko olla helmikuun lopulla niin onnekas, että pääsit nauttimaan Helsingin Tavastialle Children of Bodomin Celebration of Music -keikasta – tai jopa kahdesta? Jos niinkin ilahduttavasti sattui käymään, tiedät tasan tarkasti, miten huomattavan ekstaattinen tunnelma Hämäläisten talon alakerrassa tuolloin vallitsi.
Muutamaa viikkoa myöhemmin, kiirastorstaina, Tavastia oli taas myyty ääriään myöten täyteen, ja muutenkin oltiin täsmälleen samoilla linjoilla. Kyllä vain, hurmos oli aivan samaa luokkaa tänäkin iltana. (Osasyyllisyyttä loistavasta tunnelmasta otti toki myös illan avausyhtye Luna Kills, jonka moderni metalli maistui yleisölle todella hyvin. Myös moshpit pyörähteli muutaman kerran näyttävästi.)
Mikä muu kuin kattoparruja hiponut tunnelma yhdisti mainittuja helmikuun iltamia ja kiirastorstain raskasta bakkanaalia? Kyllä vain: kummallakin kerralla lavan keskipisteessä oli sama karismaattinen keulakuva, suorastaan taikurimainen muusikko Samy Elbanna. Mieleen nousee kysymys: tarvitseeko tämän laulajakitaristin enää koskaan nousta Tavastian lauteille ilman oveen ripustettavaa loppuunmyyty-plakaattia? Se jää nähtäväksi, mutta tämänkertaisen pääsiäismessun perusteella vastaus kuuluu: ei tarvitse.
Se tunnelma? Maaliskuisen Euroopan-kiertueen – ja tietenkin menneiden vuosien – aikana itsensä hurjaan iskuun treenanneen Lost Societyn sekä bändin kädestä syöneen diggarikunnan muodostama yhteinen positiivinen energiakenttä oli melkeinpä käsin kosketeltavissa. Nousitpa umpitäyteen kansoitetun klubin parvelle tai seurasit alakerrassa moshpitin – tai jopa wall of deathin – vyöryä tai sanasta sanaan mukana laulavia faneja, niin hymyilevien ihmisten kehonkielestä oli luettavissa täysin yksimielinen viesti: Lost Society on – vittu – paras!
Kyseessä oli Lost Societyn 17. Tavastian-keikka, ja niinkin kookas järjestysnumero suorastaan pakotti miettimään niin ajan kiihtyvää vierimistä kuin jyväskyläläislähtöisen bändin yli viidentoista vuoden mittaista matkaakin. Ei nimittäin ole mitenkään itsestään selvää, että mittavan musiikillisen evoluution – vanhan liiton speed/thrashin kautta groovaavan ja omaehtoisen nykymetallin airueeksi – läpikäynyt Lost Society saa tänä päivänä nauttia suurempaa suosiota kuin koskaan ennen.
Tavastialla alati kasvavaa suosiota ei tarvinnut ihmetellä, sillä käytännössä kaikki oli kohdallaan. Mistä aloitetaan? Hienosti suunniteltu valoshow kuljetti niin bändiä kuin yleisöä fiiliksestä toiseen ja selkeän voimakkaat livesoundit tunkeutuivat keikkapaikan jokaiseen soppeen. Bändi? Taisin jo mainitakin, että nelikko oli aivan hillittömässä tikissä.
Entä sitten ne sävellykset? Se, että Lost Societyn kappalekavalkadi marssii eteenpäin laajalla rintamalla, osoittautui Tavastialla pelkäksi rikkaudeksi. Parin uusimman studioalbumin modernit ja paikoin sinfoniset sävyt, 10-vuotiaan Braindead-levyn I Am the Antidote ja vanha livesuosikki Riot sekä Fast Loud Death -debyyttilevyn nopea nuorisopaahto (Kill/N.W.L.) kättelivät toisiaan sulassa sovussa. Tämä, jos joku, kertoo isoja asioita bändin taidosta ja lahjakkuudesta.
Tyylikkään soolonkin luikauttanut, ensihetkistä asti paidattomana juhlakansaa villinnyt Samy Elbanna oli toki biisistä toiseen valokiilojen kirkkaimmassa ytimessä, mutta se ei kutistanut tuumaakaan muiden muusikoiden ansioita. Jo kuutisen vuotta takalinjoilla viihtynyt rumpali Taz Fagerström iski lujaa ja tarkasti – hänen ja basisti Mirko Lehtisen loihtima järkähtämätön perusta oli niin jykevä, että sen päälle Samyn sekä toisen kitaristin Arttu Lesosen oli helppo kutoa omia tarttuvia verkkojaan ja maukkaita tuplaliidejään.
Yksi niin suomeksi kuin englanniksikin spiikanneen – paikalla oli reilusti ulkomaalaisia faneja – Elbannan tarinoista jäi erityisellä tavalla mieleen. Kun uudelta Hell Is a State of Mind -pitkäsoitolta poimittu Is This What You Wanted oli lähdössä liikeelle, laulajakitaristi ilmoitti paikalle saapuneelle pääsiäisseurakunnalle suunnilleen seuraavasti: ”Tämä hetki ja tunnelma ovat juuri sitä, missä minä haluan olla ja mitä minä haluan elämässäni tehdä”. Tavastian uumenissa kaikki – ihan kaikki – aistivat, että nuo painavat sanat tulivat syvältä muusikon sydämestä.
Niin, eihän siitä ole kahta sanaa: musiikki on Samy Elbannan elämässä sijalla numero yksi. Eikä turhaan, sillä musiikki on jo kertaalleen pelastanut hänet. Jos et usko, lue uudesta Soundi-lehdestä.
Mutta niin, Samy, arvaapa mitä? Ei sinun tarvitse tehdä elämässäsi mitään muuta. Sinä teet bändisi kanssa musiikkia hamaan loppuun asti ja me maan matoset otamme sen vastaan avosylin.
Kyllä vain: poika, sinä olet tähti!
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
