Määrittelimme Musta Barbaari vs. Megadeth -kohun mittasuhteet – Inferno Qstockissa

Qstock, Oulun Kuusisaari 25.–26.7.2014

Perjantai-aamu alkoi niin kuin muutkin aamut. Kankeina liikkeinä kohti auringonnousua ja epämääräisenä hapuiluna pitkin keittiötä. Kahvin ja meikkauksen jälkeen asetin itseni junaan, joka oli menossa Ouluun. Kuulin, että siellä juhlitaan populaarimusiikkia Qstock-tapahtuman muodossa.

Muutaman alkoholiannoksen ja torilta ostetun intialaisen vegeaterian jälkeen päätin hilata olentoni alueelle. Ensimmäisenä korvani tarttuivat Oulu-lavalla soittavaan Magic Meredithiin, jonka grungevaikutteinen stoner rock rullasi leppoisasti mutta melko yllätyksettömästi. Vokalistin seksiä tihkuva paidaton presenssi aiheutti hymyä.

VLUU L100, M100  / Samsung L100, M100

Päivän ensimmäiseksi varsinaiseksi tarkastelukohteeksi osui kuitenkin nuori ja valpas kotimainen thrash-ryhmä Lost Society, joka on aiheuttanut kuumotusta suunnalla jos toisellakin. Itse olen tietoisesti vältellyt orkesterin musiikkia ja odotellut oikeaa hetkeä tutustumiselle. Nyt se hetki on koittanut. Täytyypä sanoa, että vaikka vihaan kaikkea hypetystä ja ennakkosuitsutusta, Lost Society on kaiken kunnian ansainnut. Siksi väkevää heidän Anthrax–Stone-henkinen tykityksensä on.

Keikka lihallistui Kooma-salissa, joka on festivaalin ainoa sisäkeikkapaikka. Tilanne ei ollut optimaalinen, sillä jo ulkona lämpöasteet olivat nousseet kolmeenkymmeneen. Olosuhteet olivat siis tukalat ja kuumuus pahimmillaan piinallista. Onneksi olin juuri täydentänyt vesivarastoni, joten nestehukka ja heikotus eivät päässeet vaivaamaan. Jollain perverssillä tavalla tukala olotila lisäsi keikan intensiivisyyttä ja teki koko elämyksestä entistä kiihottavamman. Yhtye ei antanut armoa piirun vertaa, vaan takoi 35 minuutin settinsä läpi sellaisella energisyydellä, että heikompia hirvittää. Ihme, että yhtye pysyi edes pystyssä keikan loppuun.

VLUU L100, M100  / Samsung L100, M100

Kitaristi-laulaja Samy Elbanna, tuo thrash metalin Angus Young, on armoitettu showmies, eivätkä muutkaan kaverit juuri paikallaan pysyneet. Lopussa koettiin hämmentävä momentti, kun lavalle asteli punaisiin kokovartalotrikoisiin sonnustautunut maskimies, joka örisi ja tanssahteli ympäriinsä. No mikäs siinä, pääasia että on kivaa eikä pelota. Ekstrapisteitä orkesterille Matlock-tunnarin hienosta coveroinnista.

Keikan jälkeen oli pakko täyttää jälleen vesivarastot. Se oli varsinkin ensimmäisenä päivänä äärimmäisen tärkeää, muuten ei olisi hyvä heilunut. Helle oli armoton ja teki tyhjäksi sekä suihkussa käynnin että vaatteidenvaihdon (joita en siltikään jättänyt väliin). Vesipisteiden määrä oli tänä vuonna tuplattu, mutta silti jonot muodostuivat sietämättömän pitkiksi. Tämä oli festivaalien ehkä ainoa selkeä miinuspuoli.

Seitsemältä päälavalla aloitti ärsyttävällä tavalla omaperäistä melometallia tuuttaava Sonata Arctica, jonka vaikutukselle joutui väkisinkin alttiiksi. Tallulahin aikana meinasi sytkäri leimahtaa taskuissa. Don’t Say a Word kuulosti kieltämättä hienolta. Neste- ja ruokatankkauksen jälkeen oli vuorossa ikinuori Michael Monroe, joka aloitti rokkauksensa Kaleva-lavalla. Mies on elämänsä kunnossa ja kiistatta yksi parhaimpia rockesiintyjiä maailmassa.

VLUU L100, M100  / Samsung L100, M100

Tämä on ensimmäinen kerta, kun näin bändin uuden kitaristin Rich Jonesin kanssa, joka täytti Dregenin saappaat paremmin kuin hyvin. Keikkasetti oli koottu hyvin; noin kolmannes materiaalista koostuu uusimman Horns & Halos -kiekon materiaalista ja loput sekalaisista otannoista uran varrelta. Kaksi Hanoi Rocks -vetoa, High School ja Oriental Beat kuulostivat hyvältä myös tämän kokoonpanon käsittelyssä. Demolition 23 -projektilta kuultiin niin ikään kaksi biisiä, jotka näyttivät toimivan paremmin livenä kuin aikoinaan levyllä.

VLUU L100, M100  / Samsung L100, M100

Monroe otti yleisön haltuun tuttuun suvereeniin tapaansa, oli kyse sitten telineissä kiipeilystä tai aidan päällä yleisön edessä laulamisesta. Tasapainoisen ja viihdyttävän setin päätteeksi kuultiin yllätyksetön mutta melko pakollinen Up Around the Bend ja miehen soolouran ensimmäinen hitti Dead, Jail or Rock’n’Roll.

Matka jatkui. Lähdin naisen kanssa seuraamaan päälavalle iki-ihanaa Jenni Vartiaista. Neidon eteerinen ja viekoitteleva lavaolemus voitti puolelleen karskeimmankin uroksen (jollaiseksi en toki itseäni laske), ja kun sävelet ja sanatkin ovat priimatavaraa, voidaan puhua varsin ensiluokkaisesta keikkakokemuksesta. Tosin Nettiin-kappale on kyllä aina ollut kaikin puolin joutava tekele.

Kymmeneltä palasin jälleen Kaleva-lavan uumeniin, jossa J. Karjalainen svengasi leppoisasti uuden hienon bändikokoonpanonsa kanssa. Miehen mystinen ja viihdyttävä tarinankerronta oli mitä mainiointa taustakudelmaa kauniiseen loppuiltaan.

VLUU L100, M100  / Samsung L100, M100

Illan viimeinen akti Volbeat tuotti odottavalla yleisölle aluksi pettymyksen, sillä keikka myöhästyi tunnilla. Syynä oli laulaja Michael Poulsenin myöhästynyt lento, mies kun oli joutunut käymään lekurilla ääniongelmien vuoksi. Volbeat ei ole tuottanut minulle juuri minkäänlaisia väristyksiä Guitar Gangsters & Cadillac Blood -levyn (2008) jälkeen, mutta onneksi kahden viimeisimmän levyn materiaalin keskinkertaisuus karisi tiehensä liveolosuhteissa. Yhtye hoiti tonttinsa ammattimaisesti ja hyvällä asenteella.

Pyroissa ei säästelty, sillä jo ensimmäisessä biisissä ruvettiin rillaamaan. Ehkäpä pyroja olisi voinut käyttää vähemmänkin, ne kun lakkaavat jossain vaiheessa toimimasta tehokeinona. Mutta viihde on viihdettä, ja kyllähän tämäkin esitys nautittavia elämyksiä tarjosi. Tiettyjen kappaleiden tylsyys jopa unohtui yleisen meiningin oltua niinkin hekumoivaa. Ikisuosikit Still Counting ja Maybelline I Hofteholder potkivat mukavasti, eikä uusimman levyn Lola Mantezissa tai The Nameless Onessakaan ollut mitään valittamista. Vaikka yhtyettä ei juurikaan jaksa kuunnella levyltä, keikalle voisin lähteä toistekin.

Lauantai

Lauantai oli keliltään onneksi hieman armollisempi, kevyt tuulenvire viilensi ilmaa juuri sopivasti. Tapasin alueen ulkopuolella kolumbialaisen yliopisto-opiskelijan, joka oli muuttanut Suomeen heavy metal -tarjontamme vuoksi. Tarkemmin ilmaistuna syy oli Catamenia, joka oli hänen mukaansa ensimmäinen suomalainen yhtye, jota hän kuuli. Hämmentäviä aikoja, sano.

VLUU L100, M100  / Samsung L100, M100

Suuntasin kuudelta Kaleva-lavalle, jolla Soilwork aloittaisi kohta elämöintinsä. Ja kun se vihdoin aloitti, sille ei meinannut tulla loppua. Yhtye on tiukasti yhteen soittava kone, jonka selkärankana toimii ilmiömäinen rumpalipoika Dirk Verbauren. Björn ”Speed” Strid sai yleisön helposti mukaansa, ja eipä ihme, sen verran kovalla energiatasolla mies toimi. Ei ihan niin kovalla kuin samalla lavalla esiintynyt Monroe, mutta kuitenkin. Strid kehuikin miestä maailman parhaaksi esiintyjäksi ja totesi, että meidän suomalaisten olisi syytä olla ylpeitä hänestä. No, me olemme.

On varmaan helvettiä laatia settilistaa festarikeikalle, mutta aion silti hieman naputtaa. Natural Born Chaosilta ja Figure Number Fivelta olisi voinut ottaa vielä ainakin yhden biisin per levy lisää settiin. Nyt näitä albumeja edustivat Follow the Hollow ja Overload. Omasta puolestani tämän olisi voinut tehdä keskinkertaisen Stabbing the Drama -levyn kustannuksella, jolta oli napattu nimibiisin lisäksi Nerve. Predator’s Portraitilta esitetyt Bastard Chain ja Like an Average Stalker sekä uusimman The Living Infiniten Living Infinite I olivat keikan aatelistoa.

VLUU L100, M100  / Samsung L100, M100

Soilwork heitti keikkansa ammattimaisella ja varmalla otteella, vaikuttamatta silti liian virkamiesmäiseltä. Soilworkin jälkeen päälavalla hekumoi Kaija Koo, joka aloitti keikkansa Kuka keksi rakkauden -hitillä. Se vaikutti omituiselta, mutta en jäänyt vatvomaan asiaa pidempään. Gotta keep eyes on the prize. The 69 Eyes aloitti settinsä kahdeksalta Sirkus-lavalla, ja päätin päättäväisin mielin mennä katsastamaan, miten lepakot liitävät vuonna 2014.

Jyrkillä oli varmaan kuuma pvc-housuissa ja gestapotakissa. Dead Girls Are Easy, Brandon Lee, The Chair sun muut kulkivat sinällään ihan kivasti, mutta kokonaisuutena yhtye antoi itsestään varsin keskinkertaisen ja muovisen kuvan. 69 Eyes on aina ollut orkesteri, joka vaikuttaa paperilla paremmalta kuin käytännössä. Yhtyeessä on kaikki hienot rockelementit, mutta kun se ei sitten kuitenkaan oikein rokkaa ja sen popinkin kanssa on vähän niin ja näin. Musiikki on sinällään mukavan melodista ja koukuttavaa, mutta jokin jää aina uupumaan. Pitäisiköhän Jyrkin ruveta laulamaan pitkästä aikaa omalla äänellään?

Goottirusketuksen hankittuani tein uhkarohkean paluun Kooma-saliin, jonne oli saapunut amerikkalainen psykerockakti Bigelf, jonka uusimmalla pitkäsoitolla paukutti kannuja muuan Mike Portnoy. Mike toimi ainoastaan studiosessiomiehenä, joten muissa yhteyksissä häntä ei enää kuulla. Olisihan se tietty mielenkiintoista.

VLUU L100, M100  / Samsung L100, M100

Tämänkaltaiset toisarvoiset spekulaatiot joutuivat välittömästi romukoppaan, kun ensimmäiset kitaraujellukset pärähtivät soimaan. Vaikuttavin ilmestys oli laulaja-kosketinsoittaja Damon Fox, jonka maaninen tuijotus ja intensiivinen eläytyminen aiheuttivat kiihkeän toiseuden tunteen. Vaikuttavaa oli myös miehen samanaikainen operointi Hammond-urkujen, kiippareiden ja laulun kera. Bigelf on siitä mainio yhtye, että se taitaa niin hypnoottisten riffikudelmien kuin tarttuvien popmelodioiden teon ja osaa vieläpä yhdistä nämä nerokkaalla tavalla. Kappaleet eivät jää koskaan pelkästään huuruisiksi jumituksiksi. Jälleen kerran sali hönki hehkuaan, ja näissä olosuhteissa ei ollut lainkaan epäselvää, etteikö nyt oltaisi paholaisen musiikin äärellä.

Ennen illan viimeistä esiintyjää Megadethiä ehdin vielä tarkistaa Apulannan keikkakunnon. En ole seurannut yhtyeen tekemisiä aktiivisesti pitkään aikaan, mutta täytyypä sanoa, että olipa tanakkaa menoa! Bändin tuorein soittaja on Bomfunk Mc’s -yhtyeestäkin tuttu Ville Mäkinen, joka on ehkä paras basisti, joka on orkesterissa vaikuttanut. Paukutteleepa mies muutamassa biisissä pystybassoakin. Yhtyeen näyttävä valoshow ja tyylikkäät taustascreenit pääsivät hieman jo pimenevässä illassa oikeuksiinsa ja toivat kaivattua lisäbotnea muuten ehkä orvonnäköiseen trioon.

VLUU L100, M100  / Samsung L100, M100

Soitto ei kuulostanut vähäiseltä; etenkin 2000-luvun tuotannon raskaampi jyräys tutisutti puntteja mukavasti. Keikalla tuli taas mieleen se, mitä olen miettinyt monen monituista kertaa. Miten ihmeessä Toni Virtanen saa noista geneerisistä heviriffeistään irti noin paljon tehoja? Olipa kyseessä sitten Pahempi toistaan, Viisaus ei asu meissä tai Koneeseen kadonnut, niin biisit vain sykkivät eteenpäin jollain vastustamattomalla tavalla. Kummallista. Yhtyeen paras biisi (näin myös Toni itse asian ilmaisi) Matokin oli saanut entistä räyhäkkäämmän keikkakuosin. Hyvä niin.

Niin, ja se Megadeth. Nyt kun kaikenväriset lehdistöt ja ihmiset ovat kommentoineet yhtyeen ja Mustan Barbaarin välistä yhteenottoa, lienee syytä laittaa asia oikeisiin mittasuhteisiin.

Itse kuulin Barbaarin sähköjupakasta vasta keikan jälkeen, enkä aluksi edes tunnistanut Peace Sellsin aikana lavalla käynyttä miestä herra artistiksi, niin nopea oli hänen visiittinsä. Itse keikkaan tällä ei ollut mitään vaikutusta. Show did go on. Dave Mustaine otti tapauksen huumorilla ja kuittasi sen ennen seuraavaa esitystä seuraavilla kommenteilla: ”I didn’t know we were auditioning for Dancing with the Stars” ja ”This is what happens, when cousins fuck.”

En lähde vatvomaan yhtyeen diivailua tässä yhteydessä (Mustaine epäilemättä on kyllä diiva ja oikullinen tapaus), vaan ajattelin keskittyä vaihtelun vuoksi musiikkiin. Pelasin vielä sen verran varmaan päälle, että kävin syömässä lohiaterian vip-puolella jo perjantaina.

Megadeth aloitti intronauhana toimineen Prince of Darknessin jälkeen keikkansa hiukan yllättäen Hangar 18 -klassikolla, joka ei sinällään haittaa. Mutta kun perään paukutetaan Wake Up Deadiä, In My Darkest Houria, Skin O’ My Teethiä ja Sweating Bulletsia, voidaan puhua jo melko hengästyttävästä värisuorasta. Nykydeth on täsmällinen ja koneentarkka thrashryhmä, toisinaan ehkä liiankin mekaanisen kuuloinen sellainen. Chris Broderick on epäilemättä teknisesti paras soolokitaristi, joka yhtyeellä on koskaan ollut, mutta häneltä puuttuu sielua. Soittoa ei voi missään nimessä moittia, parhaimmillaan siitäkin löytyy asennetta.

VLUU L100, M100  / Samsung L100, M100

2000-luvun tuotannon näkyvyys ei ollut suuri. Vain edellisen Thirteen-levyn sinkkubiisi Public Enemy No. 1 ja uusimman, varsin raskassoutuisen Super Colliderin elähdyttävin raita Kingmaker olivat päässeet settiin. Vaikka kyseessä oli festarikeikka, jotka yleensä ovat aina hittivetoisia, Megadeth ei mennyt täysin aidan matalimmasta päästä. Suurin osa setistä oli perustuttua kauraa, mikä ei haitannut itseäni, tämä kun oli ensimmäinen kerta, kun todistin yhtyettä livenä. Cryptic Writingsilta napattu She-Wolf oli mukava yllätys, ja se saatiinkin keikalla varsin mukavaan liitoon.

Keikan visuaalinen anti oli vaikuttava. Massiivisella taustascreenillä pyöri pätkiä yhtyeen musiikkivideoista sekä yksittäisiä biisejä varten suunniteltuja animaatioita. Nähtiinpä kappaleiden välissä myös pätkiä Wayne’s World- ja Talk Radio -leffoista. Aisteja stimuloitiin oikein urakalla, kun kaiken sekaan lyötiin vielä Illuminati-symboliikkaa, Hitleriä, Maoa ja Stalinia ynnä sekalaista salaliittoteoriamateriaalia. Nämä auttoivat pääsemään sisään biisien tunnelmaan ja tekivät keikasta entistä kokonaisvaltaisemman. Harmi vain, että keikan kuvaaminen kaatui sopimusteknisiin ongelmiin.

Keikan lopetti Symphony of Destructionin jälkeen Peace Sells, jonka aikana tapahtui jo aiemmin mainittu Mustan Barbaarin hyökkäys. Herra ehti repiä paitansa, minkä jälkeen turvasedät heivasivat hänet ulos lavalta. Tämä oli siis protesti sille, että räppärin keikalta oli vedetty sähköt, koska melu häiritsi Megadethin oman keikan aloitusta. Itse en kuullut missään vaiheessa pihahdustakaan Barbaarista.

Mutta! Encore saapui kun saapuikin. Holy Warsia parempaa lopetusta ei uskaltanut edes toivoa. Parhaimpia kipaleita yhtyeen tuotannossa. Biisin jälkeen Mustaine kiitti yleisöä ja toivotti siunausta kaikille. ”Now we are going backstage to dance with that black guy”, Mustaine totesi naama virneessä. Outronauhana toimi Silent Scorn, jota seurasi vielä Sid Viciousin versio My Waystä sekä Psalmi 23. Yhdistelmä aiheutti lievästi skitsofreenisia tuntemuksia. Show loppui mahtipontiseen ilotulitukseen, joka teki tiettäväksi, että nyt olivat Amerikan pojat asialla. Viimeisen päälle toteutettu show, sanon minä.

Kaiken kaikkiaan Qstock kohteli minua hellästi, vaikka ensimmäinen päivä ottikin lujille. Äänentoisto oli hyvää tasoa kaikilla lavoilla, ohjelmisto järkevästi suunniteltu ja monipuolinen. Kekkereistä jäi hyvä ensimaku, vaikka Kooma-lava olikin jotain aivan käsittämätöntä. Tämä oli myös kehu.