Teksti: Elli Muurikainen, kuvat: Sami Lommi
Amorphisin ja Eluveitien reilun kuukauden mittaisen Euroopan-rundin 19. etappi oli Helsingin jäähallissa. Black box -asetelmalla toteutettu keikka oli ennakkoon loppuunmyyty, ja porukkaa oli huomattavan runsaasti jo ensimmäisen lämppärin aikana, vaikka tällaiset neljän bändin megailtamat eivät ole oikeastaan millään tavalla ideaaleja.
Nailed to Obscurity
Illan avannut saksalaisyhtye soittaa omien sanojensa mukaan ”uniikkia melodista death metalia”, mutta livetilanteessa bändi kuulosti kaikkea muuta kuin uniikilta. Siellä täällä oli hyviäkin koukkuja ja toimivia kertosäkeitä, mutta kokonaisuutena porukasta ei jäänyt mieleen juuri mitään.
Kattauksen nimekkyyden huomioon ottaen ei ole varmasti ollut helppoa olla ensimmäisen esiintyjän pestissä. Pisteet siis hyvästä yrityksestä. Onpa noita monella tapaa paljon heikompiakin lämppäreitä tullut nähtyä vaikka kuinka.
Nailed to Obscurity.
Dark Tranquillity
Göteborgilaiset nousivat lavalle maailman pisimmältä tuntuneen Black Sabbathin Iron Man -taustanauhan jälkeen. Ero ensimmäiseen esiintyjään oli valtava ensihetkistä lähtien, niin lavalla kuin yleisön puolella. Kaikki kunnia Nailed to Obscuritylle, mutta tästähän tämä ilta vasta oikeastaan alkoi.
Settilistassa oli paljon yhtäläisyyksiä aiemmin tänä vuonna nähdyn Ensiferum-yhteiskiertueen biisivalintoihin. Pääpaino oli tietysti loistavassa Moment-albumissa (2020), mutta mukaan oli kaivettu myös harvinaisuuksia. Vuonna 2002 ilmestyneeltä Damage Done -albumilta poimittua Cathode Ray Sunshineä ei ole esitetty livenä koskaan ennen tätä kiertuetta. Toinen samalta levyltä nostettu biisi, Hours Passed in Exile puolestaan palasi settiin peräti 17 vuoden tauon jälkeen. Yleisön reaktioista päätellen vanhempikin kama upposi paremmin kuin hyvin.
Dark Tranquillityn keikat ovat aina takuuvarmaa toimitusta, eikä yhtye ole suotta genrensä kärkinimiä. Tämä oli allekirjoittaneelle kolmas kerta tänä vuonna, ja olisin silti voinut katsoa tuota menoa huomattavasti kolmevarttista pidempäänkin.
Dark Tranquillity.
Eluveitie
Kiertueen headlinerit ovat ilmeisesti vaihdelleet paikkoja rundilla ja soitelleet kumpainenkin vuorollaan viimeisenä nimenä. Tällä kertaa lyhyemmän korren veti sveitsiläinen Eluveitie.
Edeltävän ja seuraavan esiintyjän turvautuessa vahvasti valtavalla taustascreenillä pyöriviin videoihin, Eluveitiellä oli vain taustakangas valojen toimiessa suuremmassa roolissa. Eipä tuohon olisi mitään videoita tarvinnutkaan, kun jo pelkästään yhdeksässä soittajassa ja erikoisissa instrumenteissa riitti katsottavaa. Tavanomaisten bändisoittimien lisäksi lavalla oli jatkuvasti kampiliira – joka lienee tutumpi englanninkieliseltä nimitykseltään hurdy-gurdy –, ja viulu, minkä lisäksi muutama jäsen vaihteli soittimia biisien välillä. Käytössä oli ainakin harppu, varmaan puoli tusinaa erilaisia huiluja, mandoliini ja säkkipilli.
Yhtyeen vahvasti kelttiläisvaikutteinen folk metal toimi aika hyvin jopa toimittajalle, joka ei tiennyt bändistä etukäteen juuri nimeä enempää. Etenkin miessolistin yksin laulamat biisit olivat oikein hyviä. Eluveitie ei ollut minulle se kattauksen kiinnostavin tai mieluisin bändi, mutta yhtyeen keikka oli ehkä illan vahvin monessa mielessä.
Koko jengi selkeästi viihtyi lavalla ja otti yleisön haltuunsa paremmin kuin kukaan muu. Ja yleisöltähän lähtivät koko illan kovimmat huudot ja yhteislaulut juuri tämän bändin aikana – siitäkin huolimatta, että orkesteri on vieraillut Suomessa tänä vuonna jo kahdesti. Show oli sinänsä hyvin pelkistetty, mutta silti visuaalisesti kiinnostavin. Eluveitiestä pitäville keikassa tuskin tuotti pettymystä mikään muu kuin lyhyt soittoaika.
Kun on kyse kuitenkin pääesiintyjästä, hädin tuskin tunnin mittainen slotti on hyvin hätäinen. Sitäkin enemmän kummastutti, että jo valmiiksi lyhyehköä soittoaikaa kulutettiin perinteisillä kitara- ja rumpusooloilla, jotka eivät korreloineet millään tavalla porukan muun livemeiningin kanssa. Ei edes vaikuttanut siltä, että näitä taukoja olisi käytetty esimerkiksi soittimien tai vaatteiden vaihtoon.
Eluveitie.
Amorphis
Amorphis on helkkarin hyvä bändi levyllä. Livenä se on takuuvarma, mutta yllätyksetön. Kun on nähnyt yhden keikan, on nähnyt käytännössä kaikki muutkin. Alleviivaan vielä, että porukka hoitaa hommansa mielettömällä ammattitaidolla ja kadehdittavalla tarkkuudella. Jonkinlaista kaavamaisuutta on kuitenkin havaittavissa.
Illan kappalelista oli lähes biisilleen sama kuin Rockfestissä ja Tuskassa menneenä kesänä. Kun kappaleiden taustalla pyörii samat videot ja bändi tekee suurin piirtein samoja asioita – eikä soittajien tyyliin kuulu esimerkiksi riekkua ympäriinsä erityisen energisesti –, tulee vähän sellainen olo kuin katsoisi uusintoja videolta. Kovempia faneja se tuskin haittaa.
Jos tämä 75-minuuttinen olisi ollut ensimmäinen Amo-keikkani vaikkapa tänä vuonna, tällaiselle kritiikille tuskin olisi sijaa. Ja luulenpa, että black boxiin mahtuvan 3000 hengen joukossa oli montakin, jotka eivät olleet ehtineet nähdä bändiä tämän vuoden puolella. Tai ehkä ikinä!
Jokaiseen aiempaan esiintyjään verraten Amorphis tuntuu olevan lavalla omissa oloissaan, ja kontakti yleisöön oli hyvin pientä välispiikkejä lukuun ottamatta. Ehkä se välittyi jollain tavalla myös katsojiin, sillä ensimmäiset oikeasti kovat huudot lähtivät vasta koko illan viimeisen biisin eli jättihitti House of Sleepin aikana.
Toisaalta kaikki tämä ehkä tavallaan kuuluu bändin tyyliin. Show pyörii vahvasti visuaalisten elementtien varassa ja lavalla tapahtuu lähinnä sitä kuuluisaa pönöttämistä, mutta pääasia eli musiikillinen puoli on hiottu terävimmilleen. Soitto on pilkuntarkkaa, ja Tomi Joutsenen laulut aika hävyttömän hienoa kuultavaa. Se, onko millään muulla väliä, riippuu katsojasta.
