Judas Priest ei ole Judas Priest ilman Glenn Tiptonia ja KK Downingia. Judas Priestin viimeisin oikeasti todella hyvä albumi on Angel of Retribution vuodelta 2005. Judas Priest voisi vihdoin hylätä puolen tusinaa niistä kappaleista, jotka on kuultu jo liian monta kertaa keikoilla. Rob Halford oli viimeksi hyvässä iskussa live-laulamisen suhteen 2000-luvun alussa. Mitä tapahtui, kun toimittaja lähti näillä ennakkoasenteilla Judas Priestin konserttiin Nokia-areenalle?
Tällä kertaa areenalle ei ole mitään kiirettä. Konsertin järjestäjät ovat kokeneet, ettei metalliyleisöä kiinnosta lämppäreiden keikat tai ettei suomalaisille bändeille tule antaa hienoa näkyvyyttä brittiläisen heavy metal -legendan lauteiden kypsyttelijänä. Täten Nokia-areenalla pauhaa kaksi ensimmäistä tuntia musiikki PA:sta, kun kaksi DJ:ta soittavat asiaankuuluvia kappaleita. Areenalla jäi varmasti yksi jos toinenkin olut myymättä juuri sen takia, että valtaosa yleisöstä valui paikalle vasta puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä, ihan kuten minäkin.
Ennen keikkaa kaikki keskustelut kavereiden kanssa pyörivät samojen aiheiden äärellä kuin yllä. Suurin pointti on jännitys siitä, pystyykö Judas Priest vielä? Pystyykö Halford yhä? Tosin kyllähän sitä settilistaakin aina spekuloidaan, mutta sekin kulma kääntyy helposti siihen suuntaan, pystyykö Halford laulamaan Painkillerin, pitäisikö sittenkin pysyä keskirekisteriä suosivissa kappaleissa? Tai miten kitaristikaksikolta Richie Faulkner ja Andy Sneap lähtee ne kaikkein kimuranteimmat ja raskaimmat Priestit, joissa kuultiin jo aikanaan eniten Tiptonin ja Downingin tavaramerkiksi muodostamaa kilvoittelua? Kysymyksiä oli ilmoilla paljon. Onneksi niihin saatiin vastauksia.
En edes yritä piilotella sitä, että ilmoilla oli myös pientä penseyttä nyky-Priestiä kohtaan. Tai ei edes kovin pientä. Näin viimeksi Judas Priestin livenä maaliskuussa 2005, kun yhtye esiintyi Tampereen Hakametsässä. Olin tuolloin 20-vuotias, bändi oli juuri julkaissut Halford-paluualbuminsa ja vaikkei meininki tuolloinkaan ollut kuin niillä parhailla live-tallenteilla, oli esiintyminen unelmien täyttymys. Sen jälkeen Judas Priest on julkaissut lähinnä ”ihan kivoja” levyjä, jotka on kyllä tullut kuunneltua aina ilmestyessään kymmenkunta kertaa, mutta sitten ne unohtuvat ja soittoon palaavat ne painkillerit, turbot, screamingit, defendersit ja sadwingsit, ihan kuten aina ennenkin.
Black Sabbathin War Pigs soi intron introna. Sitä seuraa Invincible Shield -kiertueintro. Sitten uusimman Priest-albumin Panic Attack -kappaleen riffi alkaa soida, valtava taustalakana tipahtaa alas, sen takaa paljastuu nahkaa, niittejä ja silkkaa heavy metalia, ja… noin viidessä sekunnissa kyynisyys väistyy ja sen korvaa teinimäinen into.
”Ei jumalauta olen Judas Priestin keikalla mahdollisesti viimeistä kertaa ikinä!!!”
Yhtäkkiä sillä ei ollutkaan enää mitään väliä, ettei lavalla ole niitä oikeita kitaristeja tai että tiesin setin sisältävän paljon sellaistakin materiaalia, jonka korvaisin toisella. Sen sijaan alkoi vain virnuiluttaa aivan helvetisti, kun Rob Halford oli yhä juurikin niin METAL GOD kuin olla voi tai kun basisti Ian Hill on yhä kuin kengistään liimattu täsmälleen tiettyyn kohtaan lavaa. Halfordin täydellinen lavakarisma, kitaristien synkkamoshit ja kaikki heavy metal -kliseet poseerauksineen, huudatuksineen ja eleineen olivat niin paikallaan, että oli kuin olisi kuullut juuri metallia ensimmäistä kertaa ja olisi ensimmäisellä metallikeikallaan. Edes paikka istumakatsomossa ei kerrankin verottanut fiilistä.
Ihan pelkkää voiton riemukulkua Judas Priestin konsertti ei sentään ollut, vaikka into peitti paljon alleen. Alkukeikasta soundit olivat vähintäänkin kyseenalaiset ja vielä setin lopussakin toivoi, että hillittömän basismin kuulemisen sijaan saisi nauttia mainiosti laulajan Halfordin äänestä vielä enemmän. Ironista oli myös se, että mahdollisesti Judas Priestin paras kappale Painkiller sai kiemurtelemaan penkillä kaikkein eniten, kun Halford joutui esittämään kappaleen tukevassa 90 asteen etukumarassa. Kappalehan on muuten sellainen, että sitä ei pysty laulamaan kunnolla 99,99% metallilaulajista, joten minun puolestani tämän ja muutaman muunkin hankalamman raidan keikalla voisi jo tiputtaa pois setistä, koska Priestiltä kyllä löytyy katalogia vaikka muille jakaa.
Suurin yllätys sen sijaan oli se, että mainitun Panic Attackin ohella kahden uusimman levyn kappaleet Lightning Strike, Gates of Hell ja Invincible Shield sulautuivat täysin muitta mutkitta muun hittikimaran sekaan. Eli vaikka Priest-himoissaan levyltä kuunteleekin aina mielummin niitä vanhempia teoksia, on uusimmillakin ehdottomat ansionsa. Jos noin muuten kohokohdista puhutaan, niin kaikkein parhaimmillaan Judas Priest oli ehdottomasti juurikin niiden iskevimpien ja mutkattomimpien kappaleiden äärellä. Turbo Lover, You’ve Got Another Thing Coming, Love Bites, Victim of Changes ja Electric Eye saivat unohtamaan täysin kysymykset siitä, onko lavalla ihan oikeasti Judas Priest, jokin versio Halfordin sooloyhtyeestä vai jotain muuta. Tällaisilla seikoilla ei enää ollut mitään merkitystä.
Sain kuulla keikkaa ennen, sen aikana ja sen jälkeenkin, että oikeastaanhan heavy metal on ihan naurettavaa musiikkia ja sen kuuluukin olla sitä. Tämä kuulostaa ankeammalta toteamukselta kuin se oikeasti on. Judas Priestin keikkoihin on kuitenkin aina kuulunut aivan tietynlainen yliampuvuus. Kyse on siitä, että bändi ei edes ole nippu heavy metal -kliseitä, vaan bändin kaikista tavaramerkeistä on tullut heavy metal -kliseitä vasta paljon myöhemmin. Judas Priestin kuvasto nahasta moottoripyöriin ja niiteistä aurinkolaseihin on jotain sellaista, joka saa virnuilemaan leveästi, nauramaan toinen toistaan överimmille revittelyille ja sitten kuitenkin puimaan nyrkkiä ilmaan, kun kaikki onkin niin totaalisen helvetin siistiä. Siitähän heavy metalissa loppujen lopuksi on kyse. Kaikkea voi tehdä tosissaan, mutta sen ei tarvitse olla liian vakavaa. Tämäkin asia pääsi taas tässä välissä myös toimittajalta hetkeksi unohtumaan.
Teksti Aki Nuopponen, kuvat Jaakko Manninen
