Symphony X, Tavara-asema Tampere, 25.9.2024
Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Mikko Pylkkö
Laulaja siirtyy niin lavan etuosaan kuin on mahdollista ja aloittaa yleisön äänijänteitä venyttävän huudatuksen kuin Freddie Mercury ikään. Ensin lämmitellään muutamalla ”wooo”:lla ja ”woo-o-o-ooo”:lla, mutta tämä ei tietenkään riitä, vaan huudatus jatkuu ja yleisö joutuu ehkä jopa hieman yrittämään, jotta pystyy seuraamaan laulajan käskyjä.
Aika monella keikalla ja monen laulajan johtamana tällainen rock-historian peruskliseisiin kuuluva väliosa ei saisi näin voimakasta vastakaikua. Nyt Tavara-asemalle pakkautunut väki tuntuu unohtaneen, että on vasta keskiviikko. Katseet ovat naulaantuneet lavaa kohti läpi koko bändin setin ja laulaja on kietonut koko väen rautanyrkkiinsä.
Russell Allen on kauan sitten ansainnut, tai ehkä antanut itse itselleen etuliitteen Sir. Se kuulostaa hienolta. Sir Russell Allen. Eikä se tunnu lainkaan liioitellulta. Keskiviikkoillaksi Tavara-asemalle on saapunut yllättävän paljon porukkaa, eikä tällaista massaa väkeä nähtäisi arkikeikalla, jos bändin tiedettäisiin olevan huono esiintyjä. Sir Russell Allen on niin karismaattinen keulahahmo ja niin kova maailmanluokan laulaja, että hänen olisi pitänyt kuulua sellaiseen bändiin, joka täyttäisi tätä nykyä areenoita. Hitto, Allen pärjäisi vaikka stadionkiertueella bändinsä keulilla.
Huonosti asiat eivät ole nytkään. Symphony X julkaisi ensimmäisen levynsä jo 30 vuotta sitten, kuten keikalla myynnissä olevissa suolaisen hintaisissa paidoissa ja pipoissa lukee. Jotenkin bändi on onnistunut saavuttamaan statuksen, jossa se voi olla vaikkapa julkaisematta levyn 10 vuotta, kuten se on tehnyt nyt. Underworld-albumista (2015) on aikaa, yhtye kiertää yhä ja lupaili nyt julkaisevansa seuraavan levytyksensä ensi vuonna.
Siihen, että Symphony X voi kiertää miten lystää ja levyttää miten lystää on kaksi vahvaa syytä.
Michael Romeo on yksi modernin metallin aliarvostetuimmista kitarasankareista. Tunnustettu? Kyllä. Mutta silti aliarvostettu. Tämä 56-vuotias kuuluu jo teknisiltä taidoiltaan ja tunnistettavalta soundiltaan samaan kategoriaan kuin stevevait, zakkwyldet, richieblackmoret, dimebagdarrellit ja yngwiemalmsteenit. Eron tekee se, että Romeo on tehnyt läpi uransa Symphony X:n ja soololevyjensä kera liian monimutkaista musiikkia jotta se maistuisi isommalle väelle.
Nyt Tavara-asemalla tämä korostuu. Keikalla kuullaan aivan uskomattomia kappaleita kuten Paradise Lost, Sea of Lies, Serpent’s Kiss, To Hell and Back ja vaikka mitä. Pitkiä ja polveilevia ja lyhyitä ja polveilevia taiturimaisia sävellyksiä, joissa on kuitenkin heavy metalin laukkaavaa groovea ja riffittelyä. Sekä tietenkin useita spotteja sekä Romeolle itselleen että synisti Michael Pinnellalle loistaa, ihan kuten kunnon progekeikalla kuuluukin. Varsinaisen setin loppupuolella kuultava Set the World on Fire (The Lie of Lies) alleviivaa sen, miksi Symphony X on sillä tasolla kuin on.
Set the World on Fire (The Lie of Lies) sisältää huiman tarttuvan kertosäkeen. Kello alkaa olla, jälleen kerran todettuna, jo puoli yksitoista keskiviikko-iltana. Yleisö on hurmoksessa. Energiaa riittää yhteislauluun, nyrkin puimiseen, moshailuun, bändin liikkeiden kuvaamiseen ja keskinäiseen hehkutteluun. Kappale sytyttää kuulijat lopullisesti liekkeihin ja jos totta puhutaan, voi olla että Symphony X kaipaisi lisää tällaisia hittimäisempiä vetoja.
Ihan liian montaa sellaista vetoa Symphony X ei meinaan soita, joissa keskiössä olisivat melodisuus ja tarttuvuus, tai erittäin koukuttavat kertsit. Progeasteikolla kyllä, mutta ei ehkä samalla tavalla kuin miten esimerkiksi Dream Theater on onnistunut nostamaan itsensä areenatasolle tekemällä proge-eepoksien rinnalle myös isoja kertosäkeitä ja tarttuvia suoraviivaisia kappaleita. Symphony X hallitsee vielä suoremmat ja tarttuvammat kappaleet, muttei aina tee niitä.
Tämä ei haittaa yhtään mitään. Symphony X on oman tiensä kulkija. Se kiertää miten paljon haluaa ja tekee levyjä sitten kun sattuu huvittamaan. Voisiko mikään bändi toivoa enempää? Tavara-asemalla kuultava keikka ei ollut edes mitään huiminta lavashow’n tai valojen ilotulitusta, muttei sen tarvinnutkaan olla. Symphony X:n sävellykset ja Sir Russell Allenin särmä ovat yksinkertaisesti niin vahvoja, ettei niitä tarvitse kuorruttaa yhtään millään ylimääräisellä.
Pakko silti palata Sir Russell Alleniin. Jos sanoin Romeon olevan aliarvostettu kitarasankari ja säveltäjä, niin kyllä Allen on sitä laulajana ja esiintyjänä. Miehen tapa tulkita kappaleet kirkkaimpia korkeita ääniä ja matalimpia raspeja myöten on paletiltaan jotain sellaista, mikä vastaa puhtaiden laulujen ja örinöiden välistä dynamiikkaa ilman örinää. Miehen äänenväri on niin vahva, että joskus Symphony X:ssa todellakin kaipaisi jopa vielä enemmän tilaa hänen lauluilleen hitaampienkin kappaleiden ohella. Tämä mies kun todella taitaa tulkitsemisen ja eläytymisen kaikki laidat. Sitä paitsi miehen silmäkulmassa on yhä pilke, jolla irtoaa keikoille myös sopivasti huumoria ja hieman virnettä progen keskelle.
Jos kävitte Symphony X:n Tampereen Tavara-aseman tai Helsingin Kulttuuritalon keikoilla, innostuitte ja ette ole Michael Romeon tai Sir Russell Allenin muihin tekemisiin perehtyneet, ottakaa haltuun seuraavat albumit: Allenin tulkintoja Allen/Olzon-projektin Army of Dreamersilla, Allen/Lande-projektin The Revengella ja Ayreon-albumeilla on aina ilo kuulla. Puhumattakaan Star One -yhtyeen Live on Earth -tallenteesta. Romeon sooloista taas War of the Worlds // Pt. 1 ja Pt. 2 antavat täyden oikeutuksen Symphony X:n pitkäksi venyneelle tauolle. Kuunnelkaa vaikka.
(Kuvat Symphony X:n Helsingin-keikalta 24.9.)
