Opeth teki sen taas – valittuja paloja Provinssin raskaammalta laidalta

Infernon Toni Keränen kävi aistimassa tunnelmia Seinäjoen Provinssissa.

07.07.2022

Provinssi
Törnävänsaari, Seinäjoki
30.6.-2.7.2022

Teksti: Toni Keränen
Kuvat: Jussi Niemelä

Koska Provinssi sattuu tätä nykyä samalle viikonlopulle Tuskan kanssa, niin näissä Infernon Provinssi-arvioissa on pyritty välttämään liian suuria päällekkäisyyksiä Tuskassa esiintyneiden bändien kanssa. Ja koska tämän vuoden Seinäjoella nähdyistä keskeisistä raskaan rockin nimistä vain Opeth ei esiintynyt nyt myös Helsingin Suvilahdessa, niin tämän jutun suurin tila annetaan kyseiselle ruotsalaisyhtyeelle. Loppuun isketään muutama poiminta muusta tarjonnasta.

Ja mielelläänpä tästä aiheesta kirjoittaa. Rakastan Opethia. Olen tehnyt yhtyeestä useita sekä levy- että livearvioita, ja niiden sävy on ollut aina ylistävä. Sen pohjalta olen ollut siinä luulossa, että kaikki näkemäni Opeth-keikat ovat loistavia aina tästä ikuisuuteen. Ja olen luulossani luultavasti oikeassa. Jälleen nautittiin niin, että suuret tunteet vain läikehtivät sisuksissa.

Lähtökohdat eivät olleet yhtyeen puolesta parhaat mahdolliset. Lentomatka edellisestä keikkapaikasta Espanjasta oli viivästynyt, ja Opethin keikkaa jouduttiin siirtämään kolmella tunnilla eteenpäin aluksi suunnitellusta. Aikaa valmistautumiselle ei ollut juuri jäänyt.

Vaan sepä ei toimittamisessa näkynyt. Kiemuraiset ja useimmiten eeppisiin mittoihin kasvavat kappaleet lähtivät vyörymään yleisön päälle totutulla varmuudella. Väliin kuultiin nokkamies Mikael Åkerfeldtin kuivakkaan hauskoja välispiikkejä.

Jos tosin ollaan täydellisen rehellisiä, niin keikan alkupuolella mieleen nousi epäilys, että oliko tämä sittenkään täysin oikea paikka Opethin kaltaiselle ryhmälle. Ehkä bändin proge/death metal/hard rock -sekoituksesta puuttuu se tietty Provinssi-faktori (mikä ikinä se tarkalleen onkaan), joka aiheuttaisi hurmion heti alkuhetkistä lähtien. Mutta kun Opeth vain omaan rauhalliseen ja omaehtoiseen tyyliinsä jatkoi biisinjärkäleidensä tulkitsemista, niin vähä vähältä yleinen tunnelma nousi nousemistaan. Ja ehkä niiden välispiikkien sävyäkin alettiin ymmärtää paremmin.

Nyky-Opethissa viehättää myös se, että väliin kuullaan yhtyeen jäsenten omaa äidinkieltä. Nytkin siinä oli jotain maagista, kun Hjärtat vet vad handen gör tuli juuri tuossa asussa – jokin ihan eri taso saavutetaan tässä ratkaisussa verrattuna siihen, että kappale olisi tullut In Cauda Venenum -levyn (2019) Heart in Hand -sisarversiona. ”När jag var ung/Så mycket yngre än idag/Det kändes enkelt att leva då/Fanns ingen tid att förlora/ Och ingen önskan att förstå/Vikten av smärta”. Kyllä siinä kuulkaas kyyneleet alkoivat vieriä.

Loppuun vielä se ehdoton Opeth-keikan lopetusbiisi eli Deliverance, ja se oli siinä. Ihminen oli saanut jälleen kokea yhden loisteliaan Opethin konsertin.

Erilaista, mutta lähes yhtä suurta hurmioitumista tapahtui Kornin keikalla. Kalifornialaiskokoonpano oli Provinssissa selkeästi suurten massojen musiikkia, muutenkin kuin siinä mielessä, että sen esiintyi päälavalla. Yhtye nimittäin todellakin lunasti paikkansa. Kuvaavaa oli, että jossain vaiheessa laulaja Jonathan Davis huomasi, että vaikka hän sattuisi lopettamaan laulamisen, niin yleisömeri hoitaa kyllä paikkauksen. Yhteislaulut tulivat välillä to-del-la lujaa, ja yleisöllä riitti yhtä kovasti pomppuvoimaa. Myös kiertuebasisti Ra Díazin (Suicidal Tendencies) esiintymisiloa oli kerrassaan sykähdyttävää katsella.

Samalla intensiteetillä mukaansa pakotti amerikkalaisen punkin pitkän linjan puurtaja Anti-Flag. Yhtyeen tuotanto ei ollut itselleni kovinkaan tuttua ennen tätä, mutta nyt siihen on hyvä syy tutustua. Veikkaan, että samanlaisia työvoittoja tuli monen muunkin yleisön edustajan suhteen, niin energistä meno keikalla oli.

Lähiöbotoxiakin olen kehunut useaan otteeseen, vaikka yhtyeen taru ei vielä kovin pitkä olekaan. Jos ette minua usko, niin uskokaa satunnaisena tuttavuutena camping-alueelta löytyneen Porin miehen ylistystä keikkaa seuranneena päivänä: ”En minä siitä juuri mitään tiennyt, mutta kun siihen lavan eteen tuli, niin meininki oli aivan legendaarista. Monta muutakin hyvää pittiä oli, mutta kyllä Lähiöbotoxin aikaan sora lensi vimmaisimmin.”

Kissa on vielä Anti-Flagia enemmän rajatapaus Infernon genrelinjauksien suhteen, mutta annetaan mennä muutama sana vielä heistäkin arvion loppuun. Yhtye kun oli yksi niistä takavasemmalta tulleista ehdottomista henkilökohtaisista yllättäjistä tämän vuoden Provinssissa. Olen aivan turhaan kokenut Kissan perustuvan liikaa ironialle, vaikka kyseessähän on niin sanotusti saatanan tykki rock’n’roll-bändi. Ja miksei olisi, kun yhteen on kokoontunut niin monta tekijähenkilöä. Mutta näin nämä asiat koetaan ja seuraavassa hetkessä on vapaus kokea toisin. Onneksi annoin aiemmasta penseydestäni huolimatta yhtyeelle mahdollisuuden ja koin valaistumisen. Kiitos.

Lisää luettavaa