Steel TV:n kakkospäivä tarjosi mielenkiintoisen kuvan suomalaisesta black metalista

Striimifestivaali toimi ja toimitti.

02.11.2020

Vaikka livekeikat tavallisesti ovatkin parhaimmillaan nimenomaan elävänä, kaikilla viidellä aistilla ja muiden ihmisten kanssa nautittuna, on pakko myöntää, että livestriimeissäkin on puolensa. Keikkojen seuraamiseen on helpompi keskittyä, kun kaljaa saadakseen tai vessaan päästäkseen ei tarvitse jonottaa.

Kokonaisuutena Steelfest antoi kotimaisen black metalin nykytilasta mielenkiintoisen kuvan. Suomi-bm on selvästikin alati ikääntyvän pienen piirin puuhaa: lavalla nähtiin enemmän yli nelikymppisiä kuin alle kolmekymppisiä soittajia, ja monissa bändeistä oli vähintään yksi muusikko, joka oli jonkun toisen festareilla esiintyneen nykyinen tai entinen jäsen.

Rovaniemeläislähtöinen Lord of Pagathorn on jo 1990-luvulla uransa aloittanut yhtye, joka kuitenkin siirtyi albumikantaan vasta viime vuosikymmenellä. Itse en ole bändin pitkäsoittoihin tutustunut, minkä takia yhtyeen rooliksi jäi omassa mielessäni lämmittelijän rooli. Siinä se kuitenkin onnistui hyvin. Jäädään seurantalinjalle.

Sacrilegious Impalementilla kesti hetken saada konettaan käyntiin, mutta kun se tapahtui, yhtye jyräsi vallan hienosti. Jopa siinä määrin, että setin loputtua jäi kaipaamaan lisää. Tuntuu siltä, että yhtyeen usein kuullut vertaus Watainiin imartelee enemmän Watainia kuin Sacrilegious Impalementia. Toimivat biisit saivat lisävoimaa jykevästä soitosta ja tehokkaan vähäeleisestä lavaliikehdinnästä.

Festarilavalla nähtiin viikonlopun aikana useita pitkän linjan puurtajia. Yksi heistä oli Azaghal, joka kuitenkin tuntui nyt olevan liiaksi perusjynkytystä ja liian vähän mitään muuta. Toisissa olosuhteissa asiansa sinänsä osaava ryhmä olisi voinut toimia paremmin, mutta juuri tässä on yhden musiikkityylin festareiden ongelma: samalta näyttävät ja kuulostavat esiintyjät syövät tehoa toisiltaan.

Tässä seurassa The True Werwolfin ulkoinen olemus tuntui virkistävän erilaiselta. Manowar-paitaan pukeutuneen Werwolfin johtama triokokoonpano näytti enemmän perinteiseltä hevirokkiyhtyeeltä, ja setin lopussa bändi vaihtoikin perusheviin. Etenkin Werrwolfin entisen bändin Armourin Satan’s Knights oli hauska kuulla.

Ei alkupuolen black metal -osuudestakaan varsinaisesti valitettavaa löytynyt. Tarkempaa soittoa on kyllä kuultu, mutta black metalissa tunteen palolla on ennenkin pienet soittomokat paikattu. Ehkä tämän perusteella yhtyeestä oli silti vaikea saada selkeää kokonaiskuvaa.

Thyranelta on kuultu viimeksi uutta materiaalia liki viisitoista vuotta sitten. Lisäksi yhtye edustaa ”sinfonista” black metalia, jonka piiristä löytyy paljon aikaa varsin huonosti kestänyttä musiikkia. Steelchaosin lavalla nähtiin kuitenkin yhtye, joka ei epäröinyt. Etenkin yhtyeen nokkamies, laulaja-kitaristi Blastmor oli omassa roolissaan varsin vakuuttava. Yhtyeen alkuvaiheen tuotantoon painottunut setti pisti toivomaan, että uutta Thyrane-materiaaliakin saataisiin kuulla pian.

Horna on kotimaiseksi black metal -yhtyeeksi ollut poikkeuksellisen ahkera. Kitaristi Shatraugin johtama yhtye on vuosien kasannut melkoisen pinon erilaisia levyjulkaisuja ja keikkaillut aktiivisesti ympäri maailmaa. Samalla Horna on omassa mielessäni luokittautunut eräänlaiseksi sinänsä lahjakkaaksi hyvän perus-bm:n tekijäksi, joka hoitaa hommansa pätevästi, mutta ei ole tehnyt klassikkolevyjä tai uudistanut musiikkityyliä.

Steelchaosin illassa ”hyvällä perus-bm:llä” kuitenkin pääsi pitkälle. Bändin keikkakokemus näkyi varmaotteisuudessa niin soitossa kuin esiintymisessäkin, vaikka puhtaat laulut hiukan huojuivatkin. Kun yhtye vielä osasi koostaa laajasta tuotannostaan monipuolisen ja kiinnostavan setin on sanottava, että Hornaa olisi mielellään kuullut enemmänkin.

Helposti olisi silti voinut kuvitella, että Archgoatin aloittaessa settiään puolenyön maissa olisi kotikatsojallakin ollut takki tyhjänä, mutta mitä vielä. Jo 1980-luvulla ensiaskeleensa ottanut yhtye osoitti, että veteraanistatuksesta huolimatta Archgoatilla on vielä oma painava sanansa sanottavana.

Archgoat tuo monella tapaa mieleen ajan, jolloin ero black ja death metalin välillä ei ollut vielä selvä, eivätkä norjalaisyhtyeet olleet muokanneet ihmisten käsitystä siitä, mitä black metal on. Bändi yhdistelee blastbeateista ja joskus hyvinkin hitaista pakanariffeistä toimivan, tunnelmallisen seoksen. Laulaja-basisti Lord Angelslayerin sinänsä sävytön gutturaalikorina johdatteli kuulijan syvyyksiin, ja muutenkin yhtye kykeni luomaan triokokoonpanolla täysipainoisen soundin, johon ei kaivannut mitään lisää.

Lisää luettavaa