Steel TV:n ensimmäinen päivä on pulkassa – tapahtuman avaus tarjosi tiiviin katsauksen Suomen black metal -tarjontaan

Steelchaos peruttiin koronarajoitusten takia, mutta tilalle syntyi Steel TV. Tässä lyhyt tiivistelmä striimifestarin avauspäivän annista.

Azazel

Eksentrisillä keikoillaan mainetta kerännyt Azazel sai kunnian aloittaa illan. Bändin keikkajärjestely oli tällä kertaa siitä poikkeuksellinen, että solisti Satanachia rähisi paperilta lukemansa sanoitukset kotoaan Mäntästä samalla kun bändi soitti settiään Hyvinkäällä.

Azazelin meiningissä oli aitoa black metal -karaoken tunnelmaa. Yhtye soitti taustalla samalla kun Satanachia mesosi demonisia loitsujaan paketin päällimmäisenä – kuten saattoi odottaa. Oluttölkkien sihahtelu, Satanachian kotona olleelle kuvaajalle kesken kappaleen heitetty ”Nyt tulee soolo! Otetaan pari kaljaa äkkiä. Ota ne vaikka tuosta pakkasesta, että ei jäädy” -kommentti ja koko touhun yleinen karkeus ilahduttivat aitoudellaan, mutta jos tilannetta katsoo kriittisesti, Azazelin esityksessä oli black metal -keikan fiilis kaukana.

Ensimmäisen keikkansa soittanut Bythos toi sen sijaan hieman esimakua siitä, mitä Steel TV:ltä tulee odottaa. Behexenistä ja Hornasta koottu kokoonpano soitti Dissection-henkistä musiikkiaan ammattitaidolla, eikä bändin otteessa ollut tietoakaan horjumisesta.

Pätevän The Womb of Zero -debyyttinsä aiemmin tänä vuonna julkaissut porukka soitti läpi levyn kappaleita, joista esiin nousi erityisesti vahvalla otteella jyrännyt Sorath the Opposer, jonka aikana myös lähetyksen äänenvolyymi nousi odotetulle tasolle.

Bythosin ensiesiintyminen oli kaikkiaan vakuuttava näytös, mutta ei kuitenkaan mitään korvaamatonta.

Pääosin hidasta ja melankolista black metalia soittava Kalmankantaja on jäänyt itselleni hieman etäiseksi, mutta yhtye tuntui olevan keikallaan hyvässä iskussa.

Pitkät ja sopivan melodiset kappaleet soljuivat hyvin läpi kolmivarttisen setin, eikä bändin eleettömästä esiintymisestäkään löydy oikeastaan moitteen sanaa. Käsittämättömällä tahdilla julkaisuja puskevat hyvinkääläisryhmän diskografiasta löytyy varmasti reilusti tyhjäkäyntiäkin, mutta Kalmankantaja tuntui valinneen keikalle oikeanlaisen settilistan.

45 minuuttia tällaista kamaa oli melko lailla maksimi, ja Kalmankantajan eduksi on laskettava, että yhtye poistui lavalta juuri ennen kuin lönkyttely olisi ruvennut kyllästyttämään.

Kuva: Warmoon Lord

Tuoretta kotimaista osastoa edustava Warmoon Lord on musiikiltaan kaikkea muuta kuin tuoretta, sillä Vechi Vrăjitorin ohjauksessa kulkeva musiikki ulottaa lonkeronsa 1990-luvun jälkipuoliskon mahtipontisen synablackin suuntaan.

Tykitys oli alagenren alagenressään suhteellisen tavanomaista kamaa, mutta kylliksi hyvin toteutettua napatakseen mukaansa koko keikan ajaksi. Muusikoiden lava-asustus tihkui black metal -kliseitä, mutta tässä tapauksessa siitä on ainoastaan hyötyä – Warmoon Lord vaikuttaa tuntevan musiikkityylin historian ja ammentaa siitä irti kaiken olennaisen.

Kuten edeltävän yhtyeen kohdalla, myös Warmoon Lordin ainokainen kokopitkä Burning Banners of the Funereal War (2019) on jäänyt toistaiseksi tsekkaamatta, mutta tämän esityksen perusteella asia on korjattava pikimmiten.

White Death vastasi illan kovimmasta setistä. Bändin nopea ja melodinen black metal iski kuin veitsi käsivarteen ja erityisesti solisti Vritrahnin raaka ja energinen tulkinta oli musiikkityylin mittapuissa täydellistä.

Niin ikään vasta yhden levyn julkaissut yhtye tuntui olevan tässä vaiheessa iltaa täysin pidättelemättömässä iskussa, ja esimerkiksi ero aloittaneeseen Azazeliin tuntui valovuosien mittaiselta. White Deathin kappaleissa iski yhteen äärimmäinen tarttuvuus ja ennen kaikkea taito välittää se, mikä bändin musiikissa tuntuu olevan kaikkein keskeisintä. Keikan loppuun jätetyn White Power’s Death -kappaleen aikana lavalle nousi Satanic Warmasterista tuttu Werwolf, ja meno tuntui olevan tässä vaiheessa iltaa varsin mukavassa nousussa.

30:n vuoden ikään ehtinyt Barathrum kuuluu suomalaisen black metalin kivijalkoihin, ja illan muita yhtyeitä raskaammasta ja selkeästi oldschoolimmasta linjasta aisti, että nyt ollaan alkukantaisten asioiden äärellä.

Valitettavasti tänään ei ollut kuitenkaan Barathrumin ilta. Musiikki tuntui White Deathin dominanssin jälkeen ainoastaan tylsältä, eikä bändi ollut kovin vakuuttavassa kunnossa soittotarkkuuden suhteen. Koko uran varrelta kuulluissa sävellyksissä oli paikoin hyvää vetovoimaa, mutta Demonos Sovan johtama karavaani jätti itsestään odotettua vaisumman kuvan.

Avauspäivän odotetuimpiin esiintyjiin kuulunut Vargrav loitsusi itsestään esiin Emperorin In the Nightside Eclipse -levyn (1994) hengessä kulkenutta black metalia, jonka kuulas kosketinsoitinsoundi tuntui Barathrumin tunkkaisuuden jälkeen kuin vilvoittavalta tuulahdukselta.

Moitteetta heitetystä keikasta on hankala löytää mitään huonoa sanottavaa, mutta eipä meininki toisaalta räjäyttänyt päätäkään. Eeppisen ja tunnelmallisen black metalin kuuntelu on iskenyt itselleni aina paremmin levyltä ja näin huomasin asian olevan myös Vargravin kohdalla, jonka Netherstorm-debyytti (2018) pitää edelleen paikkaansa yhtenä lähivuosien parhaimmista black metal -albumeista.

Vargravin keikalta olisi odottanut joitain pieniä yllätyksiä – ellei sellaiseksi lasketa lavalla käväissyttä vierailevaa laulajaa –, mutta bändi nousi ”perussuorituksellakin” illan selkeään parhaimmistoon.

Kuva: Goatmoon iltapalalla

Avauspäivän pääesiintyjän nimi pidettiin salassa puoleen yöhön saakka, mutta katsojissa oli tuskin montakaan yllättynyttä, kun lavalle heilahti pahamaineinen Goatmoon.

Goatmoonin soitossa oli tekemisen meinki. Solisti BlackGoat Gravedesecratorin totaalisen epäinhimillinen rääkyminen on genrensä kärkikastia ja kappaleissa oli hyvää tenhoa materiaalin vaihdellessa aina punkahtavasta rouhinnasta folkahtaviin melodioihin ja sitä kautta suoraviivaiseen black metaliin.

Goatmoonin kohdalla ”olennaiset tekijät”, eli ulkomusiikilliset seikat, nousivat tälläkin kertaa näkyvään osaan. Basistin otsaan maalattu hakaristi, peittelemättömät sieg heil -huudot ja yleinen vastakarvaan hankaaminen ovat toki tuttua Goatmoonia, ja mieleen nousi päällimmäisenä kysymys pääesiintyjän nimen pimittämisestä loppuun asti: olisiko Goatmoonin paljastuminen etukäteen aiheuttanut tapahtumalle ongelmia, vai oliko kyseessä ihan aito ajatus rakentaa yllätys striimauksen katsojille?

No, oli miten oli, kovin moni voi tuskin kieltää Goatmoonin viihdyttävyyttä livebändinä. Vartin mittainen väliaika vietettiin kasuaalisti lavalle kannetun pöydän ääressä virvokkeita ja savukkeita nauttien, vokalistin nahkachapsit olivat törkeydessään aivan omaa luokkaansa ja koko yleiskuva tuntui olevan muutenkin kevyttä vittuilua moneen eri suuntaan.

Steel TV:n ensimmäinen päivä oli kaikkiaan mukiinmenevä esitys ja koko seitsentuntisen näytöksen jaksoi kahlata alusta loppuun vaivatta. Aikataulut pitivät kutinsa lähes minuutin tarkkuudella, eivätkä tekniset ongelmat muodostuneet missään vaiheessa rasitteeksi.

Kuluvan lauantain ohjelma pitää sisällään vielä mm. True Black Dawnin, Hornan ja Archgoatin kaltaisia nimiä, joten kotimaisen black metalin juhlaviikonloppu saa arvoistansa jatkoa.