My Dying Bride on melodisen doom metalin peruskiviä. Se ei ole vain bändi. Se on käsite.
Todella moni metallia kuunnellut vastaa todennäköisesti ”My Dying Bride” kun kysytään, mikä on genren murheellisinta musiikkia. Nämä britit ovat maalailleet ankeuden kaikilla sävyillä pitkään, 90-luvun alusta asti.
Yhtälailla My Dying Bridessa alusta asti, 35 vuoden ajan laulanut Aaron Stainthorpe on ikoni. Hänenlaisiaan laulajia ei ole toista tässä maailmassa. Stainthorpen eläytyminen ja ääni ovatkin olleet keskeisessä osassa yhtyettä.
Nyt kun Stainhorpe on henkilökohtaisista syistä johtuen ainakin tovin tauolla My Dying Bridesta, ihan kuka tahansa ei tohtisi lähteä paikkaamaan häntä.
Swallow the Sun -yhtyeen laulaja Mikko Kotamäki on se kaveri, joka otti tämän murheellisen haasteen vastaan.
– Vuosi sitten kesällä puhelimeni soi ja siellä tiedusteltiin, olisinko kiinnostunut jeesaamaan näissä live-keikoissa, Kotamäki kertoo kotoaan Lappeenrannasta käsin.
– Kun puhelin soi, täällä oli kavereita kylässä, katsottiin Pariisin olympialaisten avajaisia ja otettiin hieman vinukkaa. Aluksi suhtauduin asiaan ihan vitsinä, mutta kyllähän minä siinä pienessä nousujohteisessa välittömästi ilmoitin, että jos tällaisia palveluksia kaipaatte, niin olen Swallow the Sunin aikataulujen puitteissa käytettävissä.
Kotamäki kohauttaa harteitaan, kun mietin ääneen, että miten mydyingbridelaiset keksivät ottaa yhteyttä juuri häneen. Olisihan noita osaavia metallilaulajia ollut käytettävissä muitakin. Jopa Britanniasta.
– Ollaanhan me tässä vuosien varrella toisinaan törmätty, harvakseltaan, jos ollaan osuttu vaikka samoille festareille.
– Osan kanssa ollaan pidetty yhteyttä vuosia, eli eivät he ihan tuntemattomia kavereita minulle ole. En minä silti ole heiltä kysynyt, että miksi he juuri minulle soittivat. Vissiiin siksi, että heillä oli numeroni?
Kotamäki hymähtää, ettei kemioita ole tarvinnut etsimällä etsiä: Suomi- ja brittihuumori liippaavat läheltä toisiaan.
– Kyllä se kuivahkon musta huumori on sellaista, mihin myös itse on tottunut. Useimmat asiat eivät ole kovin pyhiä, kun aletaan vitsejä lohkomaan. Tämä voi johtua siitäkin, että tuollakin bändillä on kokemusta elämästä ja asioista, ja ne kaikkein hurjimmat vuodet ovat takanapäin. Ihan kuten ne ovat meilläkin Swallow the Sunissa.
– Keski-ikäistyminen ei ole aina vain negatiivinen asia. Siitä voi kirjoittaa jopa eri tavalla synkkää musiikkia.
Murheen haltuunotto
Palataanpa Kotamäen ja My Dying Briden alkulähteille. Siis siinä mielessä, että millainen Kotamäen suhde on ollut näiden brittidoomareiden äänitaiteeseen? Kenties jo ennen kuin omia bändihommia oli edes olemassa?
– Kyllä se tuonne 90-luvulle asti menee, kun olin teini-iässä, ja itselleni ensimmäinen hyllyyn päätynyt albuminsa taisi olla Like Gods of the Sun (1996), Kotamäki muistelee ja sanoo olleensa tuolloin peräti kypsässä 13 vuoden iässä.
– My Dying Bridea on täten tullut kuunneltua suuren osan elämästäni. Joskus kuuntelussa on ollut vuoden, parin taukoja. Nyt kun näiden pariin on palannut keikkoja varten treenatessa, niin kyllä siinä on huomannut jälleen, että ovathan nämä aivan vitun loistavia levyjä. Voisi kai sanoa, että on ilo palata niiden pariin tälläkin tapaa.
Kotamäki haluaa korostaa ihan erityisellä esimerkillä, miten paljon My Dying Bride hänelle merkitsee.
– Onhan se ihan tosiasia, että ilman My Dying Bridea myöskään Swallow the Sunia ei olisi olemassa.
– Raivio (Juha, StS-kitaristi/säveltäjä) oli ollut My Dying Briden keikalla Ilosaarirockissa vuonna 2000 ja siinä hetkessä hänelle tuli sellainen ajatus, että tuollaista musiikkia olisi aika kova tehdä. Siitä se ajatus on edennyt tähän pisteeseen asti, missä nyt ollaan.
Ei spoilata kiertueen settilistaa kappalevalintojen tarkkuudella, koska kaikki eivät varmasti halua tietää, mitä on tarkalleen ottaen ohjelmistossa, mutta otetaan pieni kurkistus siihen, millaisella sapluunalla festarikeikkojen ohjelmisto on valittu.
– Aika laaja läpileikkaus soitetaan. Riippuen tietysti siitä, miten pitkä setti saadaan soittaa, Kotamäki avaa.
– My Dying Briden kappaleet ovat pidemmän puoleisia, joten tunnin keikkaan ei mahdu ihan mahdottoman montaa kappaletta. Kyllä minä olen silti ottanut haltuun biisejä ihan sieltä 30 vuoden aikajanalta vanhimmasta uusimpaan.
– Ehdotin jonkin verran kappaleita myös itse, että mitä olisi mukavaa esittää. Tuntui kyllä hyvältä, kun bändi myös kysyi, että mitkä biisit olisivat sellaisia, että voisivat itseltä lähteä. Siinä on saanut valita omia suosikkejaan mukaan.
Yksi asia on kuunnella musiikkia. Toinen asia on esittää sitä. Pääsivätkö mitkään My Dying Briden kappaleet yllättämään laulusovituksien suhteen, kun aloit ottaa niitä haltuun keikkoja ajatellen?
– Sehän se olikin, kun jo treenatessa huomasi, että monet kappaleet olivat simppelimpiä kuin miltä ne ovat kuulostaneet, Kotamäki ihmettelee hieman itsekin.
– Kappaleet oli yllättävän helppoa ottaa haltuun. Tietysti omalla tyylilläni. Meikäläinenhän ei ole ihan yhtä teatraalinen tulkitsija kuin Stainthorpe. Ensimmäisestä puhelusta alkaen oli selvää, ettei matkiminen kannata. Paras lopputulos tulee siitä, että vedän kappaleet sillä tavalla kuin vedän, enkä siten kuin Stainthorpe ne vetää.
Kaikki on pilalla
My Dying Bride on yhtye, joka tekee äärimmäisen tunteikasta musiikkia kouraisevista aiheista. Täten myös My Dying Briden kuulijoille yhtyeen musiikki on niin tärkeää, että siihen suhtaudutaan äärimmäisellä intohimolla. Jopa eräänlaisen mustasukkaisuuden kera.
Epäilitkö hetkeäkään, ettei Stainthorpen kaltaisen laulajan saappaisiin ole mitenkään mahdollista astua?
– En ajatellut asiaa tuolta kantilta, koska kyllähän tuossa bändissä Andrew Craighan (kitara) on se, jonka biisejä ne ovat, joten miksei niitä joku muukin voisi laulaa? Kotamäki pohtii.
– En miettinyt sellaisia asioita, että pystynkö minä tähän tai että mitä muut siitä ajattelevat. Päinvastoin. Olin heti varma, että jonkin verran dumausta tulen saamaan ja olen sen asian kanssa ihan ok. En menetä yöuniani muiden mielipiteiden takia. Otin pestin vastaan, koska se on suuri kunnia ja koska tämä on hienoa musiikkia.
– Taidehan on muutenkin sellaista, että toisille se kelpaa ja toisille ei. Metalli ylipäänsä on sellainen aika totinen musalaji, minkä takia itsekin siitä niin paljon pidän. Metallin fanittaminen on aika totaalista. Fanittamiin orkestereihin suhtaudutaan intensiivisesti, tai jopa pakkomielteisesti, joten ei se ole ihan pikku asia, että laulan My Dying Bridea.
Onkin todennäköistä, että Kotamäen pestiin suhtaudutaan epäillen, tai jopa varsin penseästi.
– Olen käynyt ihan itseäni viihdyttääkseni lukemassa kaikenlaisia kommentteja. Enemmistö on odottanut ihan mielenkiinnolla, ettö mitä tästä oikein tulee, mutta aika iso porukka on sitä mieltä, etteivät varmasti tule katsomaan tätä. Tai että My Dying Bride on nyt heidän kirjoissaan kuollut, vaikka enhän minä ole edes liittynyt bändiin.
– Pyhäinhäväistykseksi tätä on sanottu. Ja sitähän tämä nimenomaan on.
Pohdimme sitä, että Suomestakin löytyy fanitusta, mutta metallibändienkin kohdalla se kaikkein intensiivisin, intohimoisin ja jopa hysteerisin fanittaminen taitaa kuitenkin tapahtua ihan muualla kuin täällä pohjolassa.
– Löytyyhän sitä Suomestakin, mutta saattaa se olla niin, ettei tämä suomalainen veri kiehahda ihan yhtä herkästi, Kotamäki hymähtää ja sanoo sitten, että intohimot ilmenevät eri maailmankolkissa erilaisilla tavoilla, ja hyvä niin.
Vaikkei Kotamäki nyt olekaan liittynyt My Dying Brideen, on pakko sivuta sitä, että mitkä ovat olleet hänelle itselleen ne mieluisimmat tapaukset, kun jossakin bändissä laulaja on vaihtunut toiseen?
– Kai tuossa 80-luvun alussa Iron Maidenilla meni aika nappiin, Kotamäki sanoo viitaten Paul Di’Annoon ja Bruce Dickinsoniin, jotka olivat kaksi keskenään ihan erilaista ääntä, mutta kirjoittivat osaltaan Maiden-historiaa.
– Sanoisin myös, että Black Sabbath on toiminut aika monella eri laulajalla. Dio tietenkin Ozzyn seuraajana, mutta sitäkin enemmän itse diggailen Tony Martinin aikaisesta Black Sabbathista, jossa on tosi erilaista tunnelmaa.
Kotamäki tokaisee, ettei musiikissa mikään asia ole niin pyhää, ettei muutoksia pitäisi tapahtua.
– Päinvastaisesti joskus jopa toivoo, että bändit tuulettaisivat tyyliään tai kokoonpanoaan vähän useamminkin, vaikka siitä tulisikin sanomista. Sanotaan näin, että tuorein Swallow the Sun -albumi Shining (2024) aiheutti aika hyvää viihdettä sosiaalisessa mediassa. Sitäkin oli hauskaa lukea. Pienet asiat olivat menneet niin isosti tunteisiin.
– Lainaan vielä Raiviota, joka kommentoi tätä kaikkea sanoin: ”Ensin Swallow the Sun pilasi doom metalin, ja nyt niiden laulaja pilaa My Dying Briden.”
Keikat menivät läpi
Viime viikonloppuna Kotamäki pääsi esiintymään My Dying Briden kanssa ensimmäisen ja toisen kerran, joten nyt päästään utelemaan, miten nämä kaksi ensimmäistä esiintymistä sujuivat? Oliko alkukankeutta?
– Ne menivät läpi. Vastaavaa jännitystä olen tainnut viimeksi kokea ennen viisaudenhampaitten poistoa, Kotamäki sanoo ja lisää, että yleensä hän ei jännitä keikkoja, koska keikkakokemusta on takana jo 1000 esiintymisen verran.
– Ensimmäinen keikka Unkarissa oli todella raakaa menoa henkisesti. Ja se jatkui siellä lavalla. Otin sillä tavalla varman päälle, että teippasin lunttilaput rumpuriserille ja pidin lasit päässä, että voin vilkaista niitä tarvittaessa.
– Eihän se täydellistä ollut, mutta se meni läpi. Se oli eka keikka. Toisella keikalla jännitys olikin jo täysin kadonnut ja se meni ihan vapautuneesti. Rillitkin jäivät takahuoneeseen. Tästä on hyvä jatkaa.
Lopulta esiintyminen My Dying Briden kanssa ei Kotamäen mukaan eronnut juurikaan siitä, mihin hän on Swallow the Sunin keulilla tottunut. Hän sanoo, ettei ole ollut varsinainen showmies aiemmin, eikä ollut sitä nytkään.
– Sitä ominaisuutta ei vain löydy minusta yhtään tippaa. Sen verran introvertti olen, että sellainen ei lähde. Ei edes kännissä.
– Ensimmäisen keikan jälkeen kysyin bändiläisiltä, haluavatko he minun tekevän jotain toisin? Juttelenko enemmän yleisölle tai jotain? Vastaus oli varsin yksiselitteisesti, että älä vitussa. Että älä tee mitään muuta kuin ole oma itsesi. Ei tarvitse. Eli kaurismäkeläinen linja jatkuu tulevillakin keikoilla.
Netissä ja somessa kirjoittelu Kotamäen pestistä on ollutkaksijakoista. Keikalla kyynisyys ei tietenkään näkynyt.
– Kyllä siellä keikoilla ihan aplodit sain, kun lavalle nousin muitten perässä, Kotamäki hymähtää.
– En ainakaan nähnyt, että kukaan olisi ollut keskisormi pystyssä. Enkä nähnyt kylttejä, joissa olisi lukenut, että kuole paskiainen. Mitä yleisön puolella kävin, niin ihmiset tulivat ihan ilolla juttelemaan.
Kotamäki on hyvillään siitä, että My Dying Briden Suomen esiintyminen tapahtuu juuri Kotkan Dark River Festivalilla.
– Dark River kuuluu ehdottomasti suomalaisten metallifestareiden parhaimmistoon John Smithin kanssa.
– Siinä on kaksi sellaista metallifestaria, jotka eivät ole lähteneet maksimoimaan kaikkea, vaan ovat pysyneet kotoisana ja keskittyvät tekemään ne oleellisimmat asiat niin hyvin kuin vain voi. Näissä on sellaista fiilistä, että olisimme My Dying Briden kanssa voineet esiintyä kummassa vain, kun taas Tuskaan emme ehkä enää olisi sopineet.
Mikko Kotamäki ja My Dying Bride esiintyvät Dark River Festivalilla perjantaina 11.7. klo 23:15.