Maanantai 25. helmikuuta oli Helsingissä melkoinen progepäivä. Samalla kun tuhatkunta ihmistä pakkautui Tavastialle kuuntelemaan Kingston Wallia, niin ikään loppuunmyyty Kulttuuritalo alkoi täyttyä kirjavasta väestä. Ikähaitari ylsi helposti juuri ja juuri täysi-ikäisistä aina eläkeläisiin asti, mikä kertoo jotain Steven Wilsonin musiikista.
Odotukset illan annin suhteen olivat korkealla. Juttutuokio Wilsonin kanssa (haastattelu julkaistaan Infernon verkossa pian) antoi ymmärtää, että bändin kemiat toimivat paremmin kuin ikinä, sisäpiirin huumori kukkii lavalla asti, ja Wilsonin olemuksessa oli aistittavissa poikkeuksellista vapautuneisuutta.
Samalla Wilson kertoi tekevänsä kiertueillaan tietoisesti tappiota, koska haluaa koota bändiinsä parhaat mahdolliset soittajat ja luoda konserteista oikeasti vaikuttavia audiovisuaalisia kokemuksia. Ihailtava asenne.
Jo keikan aloittanut kaksikko, vuonna 2017 julkaistulta To the Bonelta poimitut Nowhere Now ja Pariah, teki harvinaisen selväksi, että Wilsonin sijoitus kantaa hedelmää. Maailmanluokan soittajat, valoshow, soundit ja screenit toivat videomateriaalin bändin ja yleisön väliin tavalla, jolle vain Pink Floydin visuaalisuus vetää vertoja.
Näiden kappaleiden jälkeen yleisö oli jo valmis syömään hymyilevän Wilsonin kädestä. Wilson toivottikin kansan tervetulleeksi kertomalla, että kiertue on kestänyt jo ennätyksellisen 142 keikan ajan, ja toivoi sen kuuluvan soitossa.
Rentoutuneisuus huokui Wilsonista myös lavalla. Mies on tullut aika pitkälle tukka silmillä varpaitaan tuijottaen soittaneesta Porcupine Treen kitaristi-laulajsta. Nyt Wilson päätyi kertomaan, kuinka bändillä on sääntönä, että rumpali Craig Blundellia tulee kiusata kaikissa mahdollisissa väleissä kaikin tavoin.
Osansa saivat myös japanilaiset, kun Wilson kertoi bändin soittaneen juuri Tokiossa ja ihmetteli, kärsiikö Japanin kansa jonkinlaisesta kroonisesta rytmitajun puutteesta. Seurasi haaste suomalaisille: pystyisimmekö taputtamaan paremmin Hand Cannot Erase -albumin (2015) Home Invasion -kappaleen mukana? No, päin parkettiahan se meni.
Pian naftaliinista kaivettiin jo Don’t Hate Me -klassikko Porcupine Treen Stupid Dreamiltä (1999). Jo alkuperäisessä muodossaan huuruisen pulppuileva melankoliapommi oli saanut nyt metallisemman ilmeen, mutta juuri näin tutun kappaleen kohdalla Wilsonin bändi pääsi alleviivaamaan tyylitajuaan ja yhteensoittoaan.
Heti perään Wilson oli valmis kertomaan kitaristeista. Hän mielestään nykykitaristit roikottavat kitaroitaan liian korkealla ja tuijottavat liikaa otelautaansa. Wilsonin mukaan tästä on Jimmy Pagen ja Jimi Hendrixin seksikkyys kaukana. Hän julisti soittavansa To the Bonen The Same Asylum as Beforen kitarasoolon katsomatta kitaraansa, koska se on seksikästä. Tällainen itseironinen heltanheitto ei olisi tullut kuuloonkaan muinoin Porcupine Treen keikoilla.
Puhetta seurannut kappalekolmikko Insurgentes-soolodebyytin (2009) Get All You Deserven ja Hand Cannot Erase -raita Ancestral toimivat kuin lopullisina varmistuksina sille, miten timantinkovassa kunnossa bändi on. Varsinkin Ancestralin käsittämätön instrumentaalitulitus sai tuijottamaan lavalle silmät pyöreinä.
Eikä siinä vielä kaikki. Keikkahan oli vasta puolivälissä ja sai luvan jatkua 20 minuutin väliajan jälkeen.
Wilsonin leikkisyys taas jatkui heti toisen setin aloittaneiden villin Insurgentes-instrumentaalin No Twilight Within the Courts of the Sunin ja Grace for Drowning -poiminta Indexin aikana, kun hän oli suuressa jumaluudessaan alistavinaan basisti Nick Beggsin jalkojensa juureen suutelemaan niitä. Molempien naamat virneessä, totta kai.
Suurten tunteiden keikka sai kyyneleet silmiin jo Porcupine Treen Deadwingiltä (2005) soitetun Lazarus-balladin aikana, mutta lopullinen niitti oli To the Bonen koskettava Song of Unborn. Wilson omisti kappaleen TalkTalkin samana päivänä menehtyneelle Mark Hollisille, jonka kuolemasta sain itse kuulla samalla sekunnilla.
Väliaikoineen lähes kolmeen tuntiin venynyt keikka tuntui paljon kestoaan lyhyemmältä. Porcupine Treen Fear of a Blank Planet -albumin (2007) Sleep Together loi ihan uusia jännitteitä tunnelmiin, ja viimeistään encoressa akustisesti soitetut Blackfield-yhtyeen nimikkokappale ja Porcupine Treen Sentimental jättivät palan kurkkuun.
Kävellessäni kuuden vuoden takaisen The Raven That Refused to Sing -albumin nimiraidan soidessa jo hiljalleen narikoita kohti huomasin pohtivani, mikä teki todistamastani Steven Wilson -illasta paremman kuin yhdestäkään kokemastani Porcupine Tree -keikasta.
Syynä on kokonaisvaltaisuus. Wilson on luonut urallaan satoja monin tavoin koskettavia sävellyksiä, joissa hän ei ole tehnyt kompromisseja. Nyt hänen konserteissaankaan ei tehdä niitä. Bändillä on lavalla hauskaa, mistään ei ole säästetty penniäkään ja keikat ovat audiovisuaalisia kokemuksia, kuten Wilson halusi.
Tuntuu liioittelulta puhua ikonisesta Pink Floydista tässä yhteydessä, mutta tosiasia on, että harvat bändit tai artistit onnistuvat luomaan itselleen täysin oman, tunnistettavan soundin ja visuaalisen ilmeen. Steven Wilson on onnistunut tässä viime vuosikymmenten aikana niin hyvin, että tämän lähemmäksi pinkfloydmaista kokemusta ei päästä.
Wilson vaikuttaa tiedostavan tämän itsekin: keikalla hän kertoi vihaavansa genrejä ja haluavansa olla muusikko, joka luo itse oman genrensä, kuten Kate Bush ja David Bowie. Wilsonilla ei ehkä ole insinöörimäisessä olemuksessaan näiden supertähtien karismaa, mutta se mikä karismassa hävitään, voitetaan sielukkuudessa ja aitoudessa.
Kuvat: Mikko Pylkkö
