Tuhti kattaus heviä tappohelteessä – raportti Tuhdimmat tahdit -festivaalilta

Teksti: Elli Muurikainen, kuvat: Sami Hinkkanen, Jere Häkkinen

Aiemmin Nokialla järjestetty Tuhdimmat tahdit -festivaali rakennettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Tampereelle. Ratinanniemi oli hyvä ja helppo tapahtumapaikka niin liikenneyhteyksien kuin ympäristönsä puolesta, ja keskikokoisen festarin puitteet olivat enimmäkseen hyvät. Alueella pyöri runsaasti järjestyksenvalvojia enkä itse nähnyt tai kuullut minkäänlaisia häiriöitä, mitä nyt yksi väsynyt juhlija talutettiin lepäämään ensimmäisenä päivänä. Ääniongelmia todellakin ilmeni koko viikonlopun mittaan, ja jotkut valittivat miksauksesta, mutta sen suhteen en havainnut mitään kovin kriittistä.

Perjantaina valtaviksi ongelmiksi nousivat vessojen käsienpesupisteiden puute sekä vesipisteet, tai lähinnä niiden vähyys. Tapahtuma-alueelle saapuessa koko pisteen löytäminen tuotti vaikeuksia, sillä sitä ei ollut merkitty mitenkään. Lopulta pisteelle päästessä hanat eivät aluksi toimineet ollenkaan, ja kolmesta(!) hanasta yksi oli rikki jo valmiiksi. Kun perjantaipäivää vietettiin lähemmäs 30 asteen lämmössä, ei ole mikään ihme että kansa kaipasi muutakin kuin kaljaa. Illan mittaan pullojen täyttämistä jonottikin kerralla enemmän ihmisiä kuin ensimmäisillä bändeillä oli yleisöä, siinä missä baareihin ei ollut lainkaan jonoa. Pisteet siitä, että palautteisiin reagoitiin ja ongelma oli korjattu lauantaiksi ihan kunnolla, mutta olisihan asian voinut ennakoida huomattavasti paremmin.

Perjantai

Ensimmäisen päivän avaajana toimi oululainen Verikalpa. Iltapäivällä kolmeen aikaa aloittanut suomenkielistä folk metalia esittävä yhtye keräsi ehkä vaatimattoman kokoisen mutta innokkaan yleisön. Bändi ei ole missään nimessä omaperäisin genressään, mutta hyväntuulista ja hilpeää meininkiä oli mukava katsella ja kuunnella. Moni kertoi tykästyneensä porukan meininkiin keikalla, vaikkei tuntenut yhtyettä entuudestaan. Hyvä!

Seuraavana päälavalla esiintyi genren kotimaisiin pioneereihin lukeutuva Ensiferum, jolla oli silläkin harmillisesti vain kolme varttia soittoaikaa. Useita bändin keikkoja nähneenä jopa yllätyin hieman biisivalinnoista, tai lähinnä setin järjestyksestä. Siinä missä yhtyeen suurin hitti Lai Lai Hei on kuultu yleensä keikan loppupuolella, nyt se vedettiin jo alkuvaiheessa. Lähemmäs kolme vuotta sitten ilmestynyt upea Thalassic-albumi oli vahvasti edustettuna, mikä ei ole lainkaan huono asia.

Päivän aikana ilmeni lukuisia teknisiä ongelmia, lähinnä solistien mikkien suhteen, ja Ensiferumkin sai niistä osansa. Pääosin kaikki sujui silti hyvin, ja bändin takuuvarmaa soittoa ja etenkin kielisoittajien energistä menoa on aina ilo todistaa. Yhtye sai yleisön hienosti liikkeelle ja mukaan meininkiin, ja pitti pyöri jatkuvasti kuten pitääkin.

Päälava ja pienempi kakkoslava oli sijoitettu aivan vierekkäin, joten kummankin stagen esiintyjiä saattoi hyvin seurata paikaltaan poistumatta. Alkuillasta pienemmälle lavalle nousi kotimaisen thrashin veteraaniyhtye Prestige, joka veti soittajien ja yhtyeen ikään nähden hyvinkin raivokkaan keikan. Setti koostui melko tasapuolisesti uudemmasta ja vanhemmasta tuotannosta, ja oli hienoa nähdä, että tuoreempi tuotanto toimi siinä missä klassikkomateriaali, eikä touhu ollut mitään vuosikymmeniä vanhoilla ralleilla ratsastamista. Bändi tarjosi musiikillisesti sopivan erilaista menoa päivän muuhun kattaukseen nähden.

Seuraavaksi päälavalle noussut Bloodred Hourglass oli itselleni yksi päivän tuntemattomimpia bändejä. Vika on täysin minussa, ja sain todistaa sen viimeistään siinä vaiheessa, kun yhtyeen fanipaitoihin pukeutuneet massat vyöryivät lavan edustalle jo hyvissä ajoin ennen soittoaikaa. Yleisö oli innolla mukana alusta asti, ja bändi sai myöhempiä akteja odottaneetkin puimaan nyrkkiä ja huutamaan mukana. BRHG oli kenties päivän yllättäjä, ja yksinomaan positiivisella tavalla. Kolmevarttinen oli ohi hetkessä, eikä juuri olisi harmittanut seurata keikkaa pidempäänkin. Tämän porukan tuotanto täytyy ottaa haltuun ensi tilassa.

Ruotsalaisen Dynaztyn sijoittaminen pienemmälle lavalle tuntui erikoiselta ratkaisulta. Pomminvarma livebändi kuitenkin heitti keikkansa kuin olisi ollut isommallakin estradilla, ja laittoman tarttuvat biisit saivat kauempanakin esitystä seuranneet vähintään nyökyttämään päätään hyväksyvästi. Hittien lisäksi tuoreimman The Final Advent -levyn mahdottoman koukuttavat palat toimivat kuin häkä, ja voin nipottaa ainoastaan Heartless Madnessin liiallisuuksiin venytetystä yleisöhuudatuksesta. Sekin lienee jo jonkin sortin perinne, joten menkööt. Yhtyeen soisi saapuvan jälleen Suomeen ihan omalle keikalleen näiden festarivetojen sijaan, tai ennemminkin niiden lisäksi.

Yksi päivän odotetuimmista esiintyjistä oli Lordi, enkä todellakaan puhu vain omasta puolestani. Valtaosa eturivin täyttäneestä porukasta oli odottanut bändiä suurin piirtein porttien avaamisesta asti, eikä mikään ihme. Vaikka tämä festariveto oli jo bändin seitsemäs keikka Suomessa reilun puolen vuoden sisään, kotimaisuudestaan huolimatta yhtyettä on nykyisin päästy harvemmin näkemään näillä leveyksillä.

Biisien puolesta setti oli sama kuin reilua viikkoa aiemmin Rockfesteillä, mutta välispiikkiläpät, jotka muuten tuntuivat uppoavan katsojiin, oli sovitettu ”Mansesteriin”. Reinikainen ja Ajankohtainen kakkonen mainittu!
Ilahduttavinta oli nähdä, että bändiä oli katsomassa todella runsaslukuinen ja aktiivinen yleisö. Yleisellä tasolla puhuen on aivan käsittämätöntä, että bändi joutuu yhä kärsimään 17(!) vuoden takaisen Euroviisuvoiton jälkimainingeista siten, että sitä pidetään jonakin saatanan lasten bändinä. Vaikka hirviöpuvuista ei välittäisi, kukaan ei voi väittää etteikö bändin musiikki olisi loistavaa kamaa genressään. Livenäkin yhtye on varsin rautaisessa vedossa.

Ei voi kuin ihastella lavasetupia myöten viimeisen päälle viilattua konseptia ja vaikkapa pelkästään sitä, että soittajat pysyvät täydellisesti hahmoissaan lavalla. Show olisi toki näyttänyt hienommalta pimeässä kuin nyt ilta-auringon paisteessa, mutta se ei menoa haitannut. Mahtava keikka ja ehdottomasti yksi päivän kohokohtia.

Päälavan toiseksi viimeinen esiintyjä oli göteborgilainen metalcore- ja popmetalliyhtye Dead By April. Niin ikään runsaasti osallistuvaa ja äänekästä yleisöä kerännyt, ulkoisesti koripallojoukkuetta muistuttava porukka veti tunnin setin selkeästi kokemuksella ja taidolla, mutta omaan makuuni musiikki ei lähtenyt alkuunkaan. Yhtyeellä oli aivan ylimitoitettu määrä pyroja etenkin siihen nähden, että päivä oli tukalan kuuma jo valmiiksi. No, suuret massat tuntuivat nauttivan keikasta, joten bändi teki sen mitä pitikin.

Ensimmäisen päivän päätti Beast in Black, jolla oli kumma kyllä vain tunnin verran soittoaikaa. Bändi vetää joka ikisen keikkansa pääesiintyjän elkein, joten tämä paikka oli enemmän kuin ansaittu. Yhtye oli monelle katsojalle päivän odotetuin, ja yleisö tunsikin kappaleet ja piti meteliä niin biisien aikana kuin niiden välissä. Tuoreimman Dark Connection -albumin teemaan sopivien lavasteiden lisäksi visuaalisuutta lisäsivät kipinäsuihkut ja pyrot, joita tykitettiin lähes jokaisen biisin aikana.

Bändi on mielettömän hyvässä livekunnossa, mutta siitä huolimatta soitto ei ole mitään tylsää suorittamista. Tyypit pelleilevät lavalla minkä ehtivät ja hymyilevät vähintään yhtä paljon kuin katsojat, mikä onkin osasyy siihen miksi yhtyeen menoa on aina niin mukava seurata. Keikka ei ollut välttämättä paras mitä olen ryhmältä nähnyt, mutta eipä sillä että olisin yhtäkään huonoa vetoa näiltä kavereilta nähnytkään. Tämän jälkeen saattoi lähteä erittäin hyvillä mielin nukkumaan ja valmistautumaan seuraavaan festaripäivään.

Lauantai

Toisen festaripäivän avasi pikkulavalla puolisen tuntia soitellut Carnival Academy, joka kuvailee musiikkiaan metalcoren ja dubstebin sekoitukseksi. Keikka keräsi vain kourallisen katsojia, mutta pitti saatiin silti pystyyn noin viiden ihmisen voimin! Omaan makuuni bändin musiikki oli turhan geneeristä ”öristään ja vedetään kertsit puhtaasti” -osastoa, mutta visuaalisuuteen oli panostettu sitäkin enemmän. Toivottavasti porukka sai keikalta ainakin muutaman uuden fanin.

Isomman stagen korkkasi tänä vuonna todella odotetun paluun keikkalavoille tehnyt Heavy Metal Perse. Ikävä kyllä valtaosa eturivin jengistä oli jo paikalla venailemassa myöhemmin esiintyviä Turmion Kätilöitä, ja ”oikeat fanit” seurasivat keikkaa taaempaa.

Pitkään haudottu, lokakuussa ilmestynyt Jumalia paossa on aivan heittämällä viime vuoden kovin albumi, kuten Infernon kriitikkoraatikin vuosiäänestyksessä totesi. On pakko arvostaa, että keikka aloitettiin lähes 10-minuuttisella päätösraidalla Uusi alkemia ja päätettiin vielä mammuttimaisemmalla nimibiisillä. Kappaleet on rakennettu niin hienosti, ettei livenäkään tullut yhtään tylsää hetkeä. Pitkistä biiseistä johtuen setissä oli tilaa vain kuudelle kappaleelle, mutta väliin mahtui toki pari vanhempaakin rallia.

Varmasti osittain aikaisesta soittoajasta johtuen yleisön meno oli hyvinkin rauhallista verrattuna bändin loppuunmyytyyn keikkaan Helsingin Kuudennella linjalla toukokuussa. Klassikkobiisi Legenda taikamiekasta sai silti aikaan hyvinkin äänekkään yhteislaulun, ja kyllä siellä biisitoiveitakin huudeltiin. Lähemmäs vuosikymmenen keikkatauko näkyi siinä määrin, ettei ihan jokainen kohta mennyt aivan kuin levyillä, mutta valtaosa menoa seuranneista tuskin huomasi koko asiaa. Pääosin soitto ja laulu kulki loistavasti, ja olisin hyvin voinut lähteä tyytyväisenä kotiin jo tämän keikan jälkeen.

Jos joku tätä tekstiä lukeva on jättänyt bändin tsekkaamatta ainoastaan sen ”typerän nimen” takia, kehotan suuntaamaan mieleiseen suoratoistopalveluun ja pistämään tuon uuden lätyn soimaan. Tämän parempaa suomenkielistä heviä ei nimittäin ole olemassa.

Antony Parviainen Trio — joskin lavalla oli trion sijasta kuusi ukkoa — veisteli seuraavan kolmevarttisen Iron Maiden -covereita. Kun kyseessä on maailman paras bändi, suhtaudun kaikenlaisiin versiointeihin kriittisesti tai vähintään varauksella, mutta tämä porukka hoiti homman kunnialla. Sovitukset ovat todella erilaisia alkuperäisversioihin nähden, ja klassikkoihin pistettiin uutta henkeä akustisen kitaran ja jousisoittimien voimin. Parviaisen laulussakaan ei ollut moittimista. Aivan mahdottomasti en menosta digannut, mutta jos Maiden-covereita täytyy kuunnella, kuuntelen niitä mieluiten juuri tällaisella asetelmalla. Meno näytti toimivan yleisölle, ja mukanakin laulettiin.

Turmion Kätilöt veti paikalle odotetusti siihenastisen päivän suurimman yleisömeren. Uusimman Omen X -levyn seitsemän biisin ohella settilista oli mallia ”hittiä hitin perään”, mikä toimi festariolosuhteissa loistavasti. Siihen on syynsä, miksi ne USCHit ja Pirun Nyrkit uppoavat aina, vaikka ne on kuultu jo kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Itse ilahduin eniten siitä, että viimeisimmän levyn heittämällä kovin biisi Verestä sokea on nyt poimittu mukaan keikkasettiinkin. Solistikaksikon lupsakat läpät pistivät hymyilemään, ja meininki oli kovaa kuten aina. Keikka tuskin tarjosi mitään uutta bändin tunteville, mutta takuuvarmaa diskoahan tänne tultiinkin hakemaan.

Jo toista päivää jatkunut tappohelle verotti siinä määrin, ettei jokaisen bändin tsekkaaminen tuntunut missään määrin realistiselta vaihtoehdolta. Keskellä päivää oli siis pakko pitää muutaman juoman ja Popedan biisin mittainen breikki viileämmissä olosuhteissa. Festarihumuun palatessa alueelle oli kertynyt jo hyvinkin runsaasti jengiä, kun päälavalla möykkäsi kesäkuun lopussa paluulevyn julkaiseva Before the Dawn.

Voice of Finlandista löytynyt uusi solisti Paavo Laapotti veti örinät ja puhtaat laulut niin saumattomasti, ettei lavalle katsomatta olisi välttämättä uskonut yhden kaverin hoitavan molemmat osuudet. Hemmo ei ehkä ole kaikkein karismaattisin keulakuva, mutta bändin musa upposi yleisöön aina uusia biisejä myöten. Soitossakaan ei ollut moittimista, eli tästä on varmasti hyvä jatkaa loppuvuoden Suomen- ja Euroopan-kiertueille.

Kakkoslavalle seuraavaksi noussut Brymir joutui kärsimään luultavasti eniten jo aiemmin mainituista teknisistä ongelmista. Ukot seisoivat lavalla, mutta keikka ei alkanut suunnitellusti, sillä ilmeisesti kukaan ei kuullut itseään tai toisiaan. Laulaja kertoi, että Brymir tunnetaan ”tykitysbändinä jolla on stand-upia”, mikä kävi hyvin selvästi seuraavien minuuttien aikana. Ongelmia korjaillessa yleisö pidettiin viihdytettynä muun muassa Super Mario Bros. -tunnusmusiikilla ja räppäämällä, kuulemma ensimmäistä kertaa ikinä. Tunnelma tietysti lässähti hieman, mutta katsojat odottivat kärsivällisesti, ja kun homma viimein lähti käyntiin, niin sehän lähti.

Aloituksen viivästymisestä johtuen yhtye ehti soittaa vain kahdeksan biisiä, joista kuusi oli viime vuonna ilmestyneeltä Voices in the Sky -albumilta. Uudet biisit toimivat livenä todella hienosti, ja keikka oli komea veto alun ongelmista huolimatta.

Mokoma-paitaista kansaa oli liikkeellä valtavasti, ja bändiä lavan edustalla venaavia suurin piirtein enemmän kuin edellisellä bändillä katsojia. Toiseksi viimeisenä päälavalla esiintynyt yhtye juhlisti keikalla 20 vuotta sitten ilmestynyttä Kurimus-albumiaan, ja teos soitettiin kokonaisuudessaan, joskin sekalaisessa järjestyksessä. Vaikka bändi oli loistavassa iskussa, yleisön meno oli varautuneempaa levyn tuntemattomampien biisien soidessa, joskin porukka kyllä aktivoitui kun käskettiin. Suuremmat hitit ja etenkin loppuun vedetyt Sinne missä aamu sarastaa ja Kesytä perkeleet saivat suuret massat laulamaan ja puimaan nyrkkiä aina kauempana istuvia myöten, ja pitti nyt pyöri jatkuvasti.

Myös Mokoma sai osansa teknisistä ongelmista, ja sen vuoksi ainakin Ihmissokkelo-levyn Toinen ihminen jäi soittamatta. Silti keikalla ehdittiin esittää 15 biisiä, muun muassa hiljattain ilmestynyt single Malja sille! ensimmäistä kertaa ikinä. Erinomainen ja tiukka livebändi niin klubeilla kuin festariolosuhteissa.

Mokoma sai toimia allekirjoittaneelle tapahtuman päätösbändinä, sillä kotiin oli pitkä matka ja sinne pääseminen meni nytkin pikkutunneille. Lukuisia ääniongelmia ja ensimmäisen päivän puutteita lukuun ottamatta Tuhdimmat tahdit oli oikein toimiva ja leppoisa festivaali. Kattauksen osuessa kohdilleen voisin ehdottomasti lähteä uudestaan ja suosittelen samaa muillekin.