Moonsorrow-faneja hemmoteltiin kun kaikessa hiljaisuudessa uutta levyä valmisteleva yhtye ilmoitti alkuvuodesta tekevänsä toukokuussa kaksi erikoiskeikkaa ennen levytystauolle jäämistä. Pakanajuhlat-nimellä kulkeneista klubi-illoista jälkimmäinen järjestettiin Helsingin Tavastia-klubilla 26.5. perjantaina. Iltojen erikoisuutena lupailtiin kaksiosaisia konsertteja, joissa soitettaisiin harvemmin livenä kuultuja kappaleita.
Tavastia olikin loppuunmyyty ja täyteen ahdettu kun Pakanajuhlat käynnistettiin Moonsorrowille epätyypillisesti juomalaululla, debyyttilevy Suden unelta löytyvällä Tulkaapa äijät! -kappaleella. Juhlinnat saivat jatkua osuvasti illan nimikkokappaleella Pakanajuhlilla. Konsertin ensimmäinen puoli painottui ensimmäisten kolmen levyn tarttuvampiin ja menevämpään materiaaliin – jos näin voi Moonsorrowin kohdalla jaotella. Poikkeuksena viimeisimmän levyn lyhyin kappale (vain seitsemänminuuttinen) Suden tunti ja puoliskon päättänyt eeppinen Kuolleiden maa.
Vaikka yhtyeen reseptissä ei ole vuosien varrella mikään muuttunut olennaisesti, on ensimmäisten levyjen materiaali menevämpää ja kansanmusiikkivaikutteet myöhempää tuotantoa selkeämmin esillä. Ensimmäisellä puoliskolla kuultu Aurinko ja kuu on tästä hyvä esimerkki – kappaleen tarttuva ja häpeilemätön folk-henkinen melodia sytytti yleisön toden teolla ja loppupuoliskon rutistus sai yleisön hurmokseen.
Salin tiivis tunnelma taisi välittyä bändiinkin, sillä väliajalle lähdettäessä silminnähden läkähtynyt Ville Sorvalikin totesi: ”Nyt kun olemme vihdoin kuolleet, niin pidettäiskö tauko? Sopisko vartti?”
Keikan toisen puoliskon avasi puolituntinen Tulimyrsky. Tulimyrsky on kuin Moonsorrow-diskografia puristettuna puolituntiseen, joka on ep-julkaisunsa vuoksi jäänyt hieman väliteoksen maineeseen. Toisella puoliskolla tarjoiltiin harvoin kuultua herkkua Verisäkeet-albumilta Haaskan muodossa. Yhtye löi Verisäkeet-albumilla tunnelmavaihteen täysillä silmään ja nosti samalla myös 90-luvun norjalaisvaikutteet pintaan. Viimeistään Verisäkeiden jälkeen yhtyeen kutsuminen pelkäksi folk metaliksi on vähättelyä. On vaikea lokeroida bändiä, jolla on näin upeita teoksia jotka sisältävät äärimmäisen kauniita – jopa koskettaviakin – melodioita, rujoja black metal -vaikutteisia riffejä ja upeaa kasvattelua. Tästä oivana esimerkkinä Haaskan perään kuultu Mimisbrunn, joka on viimeisimmän Jumalten aika -levyn kohokohtia. Keikan päätteeksi kuultiin Voimasta ja kunniasta -levyn päätöskappale Sankaritarina.
Moonsorrowin kaltaisen tummissa ja syvissä vesissä tunnelmoivan bändin voisi levytyksien perusteella ajatella olevan livenä kenkien tuijottelua. Vaan näinhän ei ole, bändi on livenä viihdyttävä. Vaikka yhtyeen materiaali on polveilevaa, kappaleissa kerroksia ja biiseillä pituutta, bändi soittaa livenä erittäin energisesti ja tiukasti. Näin monikerroksisen musiikin kanssa moni bändi nojautuu taustanauhojen apuun, vaan ei Moonsorrow – kaikki kappaleet oli sovitettu soitettavaksi livenä. Yhtyeen energia välittyy yleisöön ja kitaristikaksikko Mitja Harvilahden ja Janne Perttilän soitto on tiukkaa. Erikoismaininta rumpali Marko Tarvoselle, jonka taonta on livenä upeaa kuultavaa – etenkin biisien yksityiskohtia ja kitarariffejä tukevat fillit.
Keikan jälkeen alkoikin odotusten aika – milloin saadaan uusi Moonsorrow-levy kuultavaksi?
Teksti ja kuvat: Mikko Pylkkö