Teksti: Aki Nuopponen, Salla Harjula, Tami Hintikka, Mikko Pylkkö, kuvat: Mikko Pylkkö
Alustelua
Aki: Tiedättekö mitä tapahtui niiden kahden, tai festareiden välissä oikeastaan kolmen vuoden aikana, kun pandemia kuritti maailmaa? Monia suuria ja pieniä asioita, mutta festareiden ja Tuskan kannalta tämä tarkoitti sitä, että jo muutenkin hiljalleen keski-ikäistyvä metalliyleisö oli tuon tauon jälkeen jälleen hieman keski-ikäisempiä.
Mikko: Pakko tarttua tähän – Tuskaa edeltävän viikonlopun Nummirockiin verrattuna Tuskassa oli selkeästi enemmän myös nuorempaa yleisöä. Luulen, että osansa tekee festivaalin helpompi saavutettavuus nuoremmalle kaartille (Helsingin keskustan tuntumassa) mutta myös monipuolinen kattaus. Etenkin sunnuntain isoimmat bändit Lorna Shore, Electric Callboy ja Ghost vetivät selkeästi nuorempaa yleisöä.
Aki: Vuosi 2022 oli paluu kauan kaivattuun vanhaan normaaliin, ainakin melkein. Tapahtui kollektiivinen innostuminen, kun vihdoin sai taas festaroida, ja tämä näkyi myös Tuskassa. Lähes kaikkien keikkojen aikana meno oli katossa, tai siis taivaissa, ja samaan aikaan viini virtasi, riemun saattoi aistia kaikkialla, juhlimisessa tapahtui jopa railakkaita ylilyöntejä ja ilmoilla oli asennetta, että nyt kun saa festaroida, festaroidaan kuin tämä olisi viimeinen kerta.
Nyt poikkeusajoista alkaa olla jo aikaa. Tai siis sormennapsautushan siitä vasta on, mutta Tuska 2023 osoitti sekä hykerryttävällä että melankolisella tavalla, että metalliyleisökin ikääntyy. Eikä tämä ole lainkaan huono asia. Koko energiat festareilla olivat hyvin erilaiset aiempiin vuosiin ja korona-aikoja edeltäviin aikoihin verrattuna, mutta ei sellaisella tavalla, jossa olisi mitään huonoa. Tuska-yleisö kypsyy, ja Tuska festarina kypsyy yleisön mukana.
Tuska-yleisöä. Kuva: Mikko Pylkkö
Tuska on ollut jo kauan paljon enemmän kuin festari. Se on kuin luokkakokous, jossa ihmiset näkevät kerran vuodessa sellaisia ihmisiä, joiden kanssa eivät muuten näe ehkä lainkaan. Ja ihan kuten mihin tahansa luokkakokoukseen, myös Tuskaan kuuluu iloisien jälleennäkemisien ohella myös kiusallisia kohtaamisia ihmisten kanssa, joiden kanssa on hieman liikaa historiaa. Ja jopa suhtautuminen tapahtumassa esiintyviin bändeihin on saattanut muuttua parin vuosikymmenen aikana useamman kerran. Tuskalla ja sen kävijöillä on historiaa, sekä hyvässä että painolastissa.
Tämä näkyy siinä, mitä kaikkea Tuska yleisölleen tarjoaa ja mitä yleisö siltä haluaa. Ruokapaletti laajenee, juomamahdollisuuksia on enemmän, alueella voi syödä vaikka ala carte -illallisen, Tuska exposta löytyy nähtävää ja koettavaa jos jonkinlaista ja tapahtuman bändipalettikin on kuin häistä, eli jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua ja… no, ehkäpä varsinaisesti jotain sinistä ei alueelta löydy, ellei sitten oikein runolliseksi ala. Jutun juuri onkin siinä, että Tuska tarjoaa yleisölleen sitä mitä yleisö haluaa, mutta myös sitä, mitä yleisö ei tiedä haluavansa ja mitä sen kannattaisi kokea. Tämä johtaa sekä bändivalinnoissa että alueen toiminnassa ratkaisuihin, joista osa toimii ja osa ei, ja siksi Tuska tuntuu joka vuosi hieman uudelta festarilta. Se uskaltaa kokeilla, ja uskaltaa haastaa yleisönsä.
Salla: Rakastan Akin ilmaisua “luokkakokous” Tuskan kohdalla. Siltähän tämä festari joka vuosi sisimmältään tuntuu. Bändit ja ystävät vanhenevat, porskuttavat ja välillä jopa uusiutuvat vuosien varrella, ja Tuska-jälleennäkeminen on aina erityinen kokemus. Tänä vuonna kuitenkin itse koin festarin vähemmän sydäntä sivaltavaksi kuin yleensä. Ehkä syynä on omat, nostalgiset — tai katkerat — rokkipoliisin silmälasit, mutta valtavaksi paisunut tapahtuma tuntui tänä vuonna inasen enemmän kaupalliselta markkinalta kuin hevikansan yhteiseltä juhlalta.
Kasvukipuja?
Aki: Voiko 25-vuotias tapahtuma kärsiä myös kasvukivuista? Kyllä voi. Varsinkin kun sen yleisö kasvaa ja keski-ikäistyy samaan aikaan, ja jollain ihmeellisellä keinolla Tuska tekee samaan aikaan kaikkien aikojen kävijäennätyksensä.
En olisi ikinä uskonut sanovani näin, että vaikuttaa siltä että nykymuotoinen Tuska alkaa olla liian suuri Suvilahteen tai ainakin liian suuri nykyisiin puitteisiinsa. Tämä näkyi monissa asioissa pitkin viikonloppua. Merkkarikojulle ei tullut mieleenkään astella, koska jono oli pahimmillaan satojen metrien pituinen. Monille pienempien lavojen ja telttojen keikoille ei ainoastaan ollut tiukkaa mahtua, vaan niihin ei mahtunut lainkaan, ja vain muutamina esimerkkeinä Electric Callboy olisi kaivannut tuplasti enemmän tilaa ja Vermilian ahtaaminen pieneen halliin aiheutti varmasti närästystä monille. Varsinkin perjantaina auringon porottaessa kaikkialle sai tottua jonottamaan, tölkkipanttijärjestelmä aiheutti harmaita hiuksia jo valmiiksi harmaiden hiuksien sekaan ja jotenkin koko Tuskassa vallitsi tunnelma, että asiat toimivat vielä nyt ihan mukavasti, mutta ovat ratkeamaisillaan liitoksistaan. On tietenkin äärimmäisen mahtavaa, että tämä johtuu ennen kaikkea tapahtuman mittavasta suosiosta, mutta nyt voi olla se hetki, kun Tuskan on keksittävä itseään uudelleen hieman mittavammin kuin vain muutaman päivityksen verran vuodessa.
Tami: Asia on juuri, kuten Aki edellä totesi. Tiivistämön uumenissa sijainnut KVLT-lava oli vähän liiankin ”cult”. Se muodosti festarialueen ylivoimaisesti pahimman pullonkaulan, ja sisään pääseminen oli paikoin aikamoista, noh, tuskaa. Pahimmillaan ovelta lähti kiemurtelemaan kymmenien metrien jono, joka ei näyttänyt purkautuvan sitten millään. Esimerkiksi Vermilian setin puolivälin tienoilla jengiä nökötti vielä jonossa vaikka ja kuinka – …and Oceansin SELITTÄMÄTTÖMÄN pitkästä jonosta puhumattakaan. Mietin kaikkia niitä, jotka olivat hankkineet Tuska-lippunsa erityisesti KVLT-keikkoja silmällä pitäen. Harmistuksen määrä on voinut olla melkoinen.
Mikko: Erittäin tiukka downpickattu komppi Tamille. KVLT-lava olisi omiaan bongaamaan nousevia bändejä mutta nyt sinne pääseminen on työn ja tuskan (pun intended) takana. Satunnaiset pistäytymiset halliin jäävät väliin, kun sinne pitää toden teolla jonottaa. Ehkäpä ensi vuonna oven edestä voisi poistaa kaljatiskin ja miettiä miten KVLT-lava olisi paremmin saavutettavissa?
Uudistetusta panttijärjestelmästä jäi ikävä sivumaku. Mieleen hiipi ajatus, ettei järjestelmän avulla ole tarkoituskaan pitää aluetta puhtaana (niin kuin sitä on aiemmin perusteltu). Onneksi alueella oli myös muita ravintoloita ja baareja tarjolla.
Salla: Tähän en kykene lisäämään mitään originellia, joten jatkan vain poikien “tuskallisia” sanaleikkejä näin kömpelösti meta-tasolla ilman muuta sisältöä.
Perjantain bändit
Blood Incantation. Kuva: Mikko Pylkkö
Tami: Tuska vuosimallia 2023 tullaan muistamaan muun muassa säävaihteluistaan. Festariviikonloppu oli kuin tiivistetty otanta Suomen kesästä: hotter than hell meets the weight of water, eli porottavaa paistetta ja kunnolla niskaan käyvää sateenpiiskausta – ja jotain siltä väliltä.
Denverin death metal -ihme Blood Incantation veteli Inferno-lavalla koukeroista kuoloaan korventavan auringon alla. Laulaja-kitaristi Paul Riedlin kipparoiman bändin Tuska-perjantain toimitus oli laadukasta. Scifi-kuolometalli imaisi katoajan sisäänsä ja kuljetti galaksin kaukaisuuksiin. Kaikki Blood Incantation -biisit eivät mittansa puolesta taivu festarilauteille, ja viimevuotinen ambient-levy Timewave Zero jätettiin ymmärrettävästi setin ulkopuolelle.
Blood Incantation nauttii syystäkin suosiota. Taidokkaat kappaleet ovat ajattomia, mutta vanhan liiton kuolosta ammentavia purkauksia, jotka toimivat vaativuudestaan huolimatta täydellisesti myös aurinkoisessa festariympäristössä. Kun alun perin vuoden 2013 demolla julkaistu Hovering Lifeless loppui, en jäänyt kaipaamaan mitään. Tämä oli kova.
Mikko: Odotin Blood Incantationia ehkäpä eniten koko viikonlopulta. Etukäteen oletin yhtyeen kosmisen ja koukeroisen musiikin sopivan paremmin telttalavalle, mutta homma toimi hyvin myös alkuillassa auringon paisteessa. Sekä bändi että yleisö selvästi nauttivat setistä. Pieni miinus hiukan mutaisista soundeista.
Aki: Jinjer oli jo viime vuonna ainutlaatuisessa asemassa Tuska-esiintyjänä, kiitos Venäjän epäinhimillisien ja täysin anteeksiantamattomien tekojen suhteen Ukrainaa kohtaan. Viime vuonna Jinjer-keikalla olikin aistittavissa täysi vimma puolustussotaa kohtaan. Koko yleisö tsemppasi bändiä, että yhdessä olemme vahvoja. Nyt vuotta myöhemmin tunnelma oli hieman erilainen, ja keskittyi enemmän Jinjerin keikkaan itseensä. Bändi olikin lavalla jopa vielä enemmän sitä, mitä se on levyillään. Kaiken keskiössä on uskomattoman karismaattinen ja räväkkä Tatiana Shmayluk, joka voisi esiintyä vaikka yksin taustanauhojen kanssa, eikä voima kärsisi juurikaan. Kaikista hänen eleistään välittyy niin vahva omistautuminen omalle tekemiselleen ja sanomalleen, ettei kukaan voi sille mitään.
Jinjer. Kuva: Mikko Pylkkö
Jinjerin kääntöpuoli onkin sitten se, että bändin ultrateknisen metallin parasta ennen päiväys kuluu umpeen noin kolmen kappaleen jälkeen, minkä jälkeen kaikki on enemmän ja vähemmän sitä samaa. Bändistä haluaisi pitää vielä paljon enemmän Tatianan ansiosta, mutta Tuska-keikka osoitti jälleen, että Jinjerin musiikki kaipaisi lisää särmää.
Salla: Akilla on hieno maku ja sitäkin hienompi kyky kuvailla musiikkikokemuksiaan, mutta Jinjerin kohdalla en voi olla puuttumatta asiaan. Väitän vastaan. Tatianan äärettömästä lavakarismasta ei voi kiistellä, mutta eivät bändin soittoniekatkaan turhia koristeita Jinjerin show’ssa ole. Koko porukka esiintyi niin aidolla intohimolla, että keski-ikäistyvää musiikkitoimittajaa ravistutti syvästi. Tällaista vilpittömyyttä maailma kaipaa miljoona kertaa enemmän. Meininki vangitsi alusta loppuun.
Aki: Vain pari tuntia Jinjerin esiintymisen jälkeen samalle lavalle kipusi Arch Enemy, enkä varmasti ole ainoa, joka kävi mielessään läpi pientä vertailua näiden bändien välillä. Ne ovatkin melkein toistensa vastakohdat. Jinjerin kärsiessä musiikkinsa monotonisuudesta, oli Arch Enemyn keikka puolestaan silkkaa hittiä hitin perään.
Arch Enemy ei ole ollut aikoihin, jos se oli edes aikoinaan, varsinaisesti äärimetallibändi. Ja tämä on bändin vahvuus. Michael Amottin ja kumppaneiden melodiset metallikappaleet flirttailevat niin laajasti hard rockin, metallin ja äärimetallin eri laidoille, että bändin jokainen sävellys tuntuu erottuvan edukseen. Tämä on vain voimistunut viimeisen vuosikymmenen aikana Alissa White-Gluzin aikana, mutta saman vuosikymmenen kuluessa bändissä on vihdoin alkanut näkyä rutinoituneisuus ja kuin käsikirjoituksen mukaan kulkevat keikat. Arch Enemyn keikkoja ei ole tarvinnut nähdä montaa viime vuosina, kun osaa jo etukäteen sanoa missä kohtaa kitaristien jalat menevät monitorien päälle, missä kohtaa White-Gluz hyppää korkealle ilmaan juuri oikealla hetkellä tai mitä välispiikeissä tullaan kuulemaan. Siinä missä Jinjer kaipaisi vahvistuakseen erottuvampia kappaleita, kaipaisi Arch Enemy irrottelua bändin kaavasta ja keskittymistä hetkeen.
Salla: Gojira. Ah, Gojira. Kun perjantain pääesiintyjä soitti ensimmäistä kertaa Kaisaniemessä vuonna 2006, olin nuori ja kirkassilmäinen, tuoreehko levykaupan myyjä Tampereelta. En tiennyt ranskalaisesta kolossista tuolloin mitään — eikä tiennyt moni muukaan. Kun palasin maanantaina Epe’sille tiskin taakse, tilasin ensi töikseni From Mars to Sirius levyhyllyyn erikois-import-tuotteena. Tuplana, koska itselleni toki ensimmäinen. Toinen kappale oli tarkoitettu kaupan hyllyyn, mutta se livahti jo samana päivänä ennakkotilaukseen toiselle puulla päähän lyödylle festarikävijälle.
Sittemmin bändistä on kasvanut eeppisen keikkapreesenssinsä mitat täyttävä myös suosioltaan. Ja vaikka albumien ulosannissa on vuosien mittaan tapahtunut vähemmän evoluutiota kuin olisin aikanaan voinut toivoa, niin lavalla Duplantierin veljesten projekti on yhtä uljas kuin ennenkin. Pelkistetyt, mutta sitäkin näyttävämmät visuaalit tukivat täydellisesti bändin pelkistettyä, mutta juuri sopivan nykivää ja dynaamista metallivyörytystä. Joe Duplantierin vähäeleinen karisma kruunasi kuvion. Taisin innostua tanssimaan kuin pikkulapsi — vielä vähän matkalla uloskin.
Mikko: Olin muuten myös Kaisaniemessä 2006 katsomassa Gojiraa! Muistan kun bändi tuli silloin vielä kättelemään yleisöä vedon jälkeen. Taisi olla heillekin yllätys miten kova meno keikalla oli. On hienoa huomata miten isoksi bändi on vuosien myötä kasvanut, mielestäni jopa hieman vaivihkaa. Bändin tuotanto oli aivan isojen festarien headlinerin luokkaa Sallan mainitsemien pelkistettyjen, koko lavan kattavien lediseinien myötä. Myönnän, että harvoin ahmin Gojiraa levyltä, mutta livenä yhtyeen tarkka tykitys toimi erittäin hienosti.
Gojira. Kuva: Mikko Pylkkö
Lauantain bändit
Tami: Kuten todettua, Tiivistämön turhan tiivis tunnelma oli todella harmi, koska siellä esiintyi monta kovaa orkesteria. Yksi niistä oli viimeisen Suomen-keikkansa heittänyt Solothus. Vuodesta 2007 murskannut yhtye panee soittovälineet pussiin ja jättää jälkeensä vahvan diskografian sekä ison aukon Suomen death/doom-kenttään. Bändin väkevää, juuri sopivasti uljailla ja surumielisillä kuljetuksilla höystettyä kuolotuomiota olisi seurannut pidempäänkin, mutta kesken keikan oli siirryttävä telttalavan suojiin kokemaan kun aurinko nielaistaan. Solothuksen veto osui nimittäin yhteen koko Tuskan harmillisimmista päällekkäisyyksistä: sen kanssa samaan aikaan soittivat sekä Inferno-lavalla Finntroll että teltassa Swallow the Sun. Etenkin viimeksi mainittu jakanee osin samoin fanikunnan Solothuksen kanssa.
Aki: Swallow the Sun on bändi, jonka jokainen kappale on kuin maailman viimeinen hidas. Koko maailman, tai yhden pienen maailman”, huomasin ajattelevani seuratessani yhden parhaan suomalaisen bändin keikkaa Tuskan lauantaissa. Toinen ajatus olikin sitten se, että näin joukon ensimmäistä kertaa livenä hieman yli 20 vuotta sitten. 20 vuotta? Miten paljon onkaan omaan ja bändin jäsenien ihmiselämiin mahtunut noiden vuosien aikana. Se kaikki kiteytyy Swallow the Sunin sydäntä särkevään ja sen painoa helpottavaan musiikkiin, joka tuntuu vain voimistavan tehoaan ajan kuluessa. Nyt Tuskassakin tunnelma oli yhtä aikaa melankolisen harras ja pirskahtelevan eloisa, ihan kuten koko Tuskakin oli.
Mikko: Swallow the Sunin kanssa samaan aikaan viereisellä Inferno-lavalla esiintyi Finntroll, ja ainakin minulle valinta näiden kahden väliltä oli hankala. Uskoisin, etten ollut ainoa, jonka suosikkeihin kumpikin yhtye kuuluu, ja joka olisi halunnut molemmat todistaa. Tällä kertaa peikkohevi veti enemmän puoleensa, ja olihan reilun tunnin humppaaminen oikein hyvä pimenevässä lauantai-illassa. Oli harmi huomata, että live-kokoonpanossa ei ollut kosketinsoittajaa, sillä bändihän nojaa niihin hyvinkin vahvasti. Vaan toimihan tuo homma taustanauhojenkin varassa – ja pitissäkin nähtiin dinosaurus.
Finntroll. Kuva: Mikko Pylkkö
Tami: Kova oli myös lauantaina samaisella lavalla mörssännyt brittiläinen kuolotankki Memoriam. Siinä missä Blood Incantationin pitissä pöllysi hiekka, lotisi Memoriamin vastaavassa vesi. Taivas aukesi sellaisiin sadekuuroihin, että se jo melkein nauratti. Yleisön riehakkaimmat pyörähtivät välillä lätäkön pohjan kautta. Bändi oli iskussa, ja entinen Bolt Thrower -kurkku Karl Willetts hyvällä päällä. Loppukeikasta lähti paitakin päältä. Pakko myöntää, että rankkasade haukkasi väkisinkin osan omasta fiiliksestä ja viilensi ulkokuorta, mutta perusasioissa pysyttelevä death metal -tuuttaus loi lämpöä sydämeen.
Salla: Tuska-lauantaina yksi ennakkosuosikeistani oli modernilla progerintamalla hiljaisesti yhä kovempaa mainetta kerryttänyt Haken. Telttalavan seutu olikin illalla täynnä porukkaa. Mikä oli sinänsä sääli, sillä bändi ei aivan täyttänyt sille asetettuja odotuksia. Yleisö yritti kovasti tarttua havaijipaitapoikien meininkiin, mutta jollain lailla fiilis vain jäi laimeaksi. On progebändejä, jotka osaavat ujuttaa tekniseen taiteiluunsa rehellistä tunnetta. Haken ei (ainakaan tänään) siihen kyennyt.
Mikko: Ville Valo yhtyeineen päätti lauantain melkoisella hittikavalkaadilla. Showsta oli jätetty kaikki ylimääräinen krumeluuri pois, ja homma lähinnä nojasikin Valon hienoon ääneen, karismaan ja kappaleisiin. Settilista jakautui matemaattisen tarkasti puoliksi Valon soolomateriaalin ja puoliksi HIMin tuotantoon. Vaikka HIMistä HIMin teki muukin kuin pelkästään Ville Valo, on sanottava että kyllähän ne kappaleet toimivat myös tällä kokoonpanolla. Ehkä hieman sliipattu ja siloiteltu versio HIMistä jos sallitte.
Tami: Samaa mieltä siitä, että myös HIM-vedot toimivat, vaikka muunkinlaisia kommentteja olen kuullut. VV:stä ei kuitenkaan saa HIMIä sitten millään, vaan lavalla oli selkeästi Ville Valo & Taustapojat -tyyppinen kokoonpano. Valon vähäeleisyys ja puhumattomuus ei täysin toiminut. Herran karisma kyllä kantaa, mutta jotenkin festarin päälavalta odottaa hieman eloisampaa toimintaa. Makuasia tämäkin toki. Toisin kuin ilmeisen moni muu, itse odotin nimenomaan VV:n Neon Noir -levyn biisejä. Himit on jo aikoinaan kuultu livenä moneen kertaan. Ja kylläpä esimerkiksi Echolocate Your Love, The Foreverlost ja Salute the Sanguine lähtivätkin hienosti.
VV. Kuva: Mikko Pylkkö
Sunnuntain bändit
Aki: Jos olisi olemassa jonkinlainen mittari, jolla nähdä mikä oli Tuskan 2023 odotetuin yhtye, se olisi melkoisen varmasti Lorna Shore. Kaikki puhuivat Lorna Shoresta. Paikalla oli faneja 1-3 päivän lipuilla, jotka eivät olleet koskaan käyneet Tuskassa ja odottivat Lorna Shorea. Monien iki-Tuska-kävijöiden suurin uteliaisuuden kohde oli Lorna Shore. Eikä tämä ole mikään ihme. Bändin turboahdettu sinfoninen deathcore nousi Pain Remains -albumilla (2022) jälleen seuraavalle asteelle ja edustaa monella tapaa viimeisen vuosikymmenen coren äärimmäisintä muotoa. Tuskan päälavan ympärille alkoikin kertyä mielipuolinen määrä väkeä jo varhain, eikä edes ripotteleva sade vaikuttanut tähän väkimäärään merkittävästi, vaikka kelien salliessa yleisömassa olisi saattanut olla jopa vielä mittavampi.
Yleisön onneksi bändi tarjosi juuri sitä, mitä siltä odotettiinkin ja asiat olisivat voineet mennä vielä paremmin oikeastaan vain pienemmässä keikkapaikassa, joita syksymmällä tullaan bändiltä kokemaankin. Se intensiteetti, joka on läsnä bändin levyillä, ei juuri hälvennyt edes Tuskan suurimmalla lavalla. Olikin hienoa huomata, että vaikka aina välillä jauhetaan siitä, kuinka kaikissa bändeissä pitäisi olla enemmän punkkia ja rönsyä, voi Lorna Shoren kaltainen äärimmilleen viritetty metallikonekin olla täynnä ihan yhtä brutaalia energiaa aina laulaja Will Ramosin epäinhimillistä ääntelyä myöten.
Mikko: Lorna Shoren suosio yllätti itseni täysin. Tiesin, että bändi on teknisen death metalin ystävien suosiossa, mutta keikan eturivi oli pikemminkin täynnä nuorempia naispuoleisia ihmisiä. Taitavia kavereitahan bändissä on, ja viimeisimpien albumien Immortal (2020) ja Pain Remains (2022) myötä musiikkiin on tullut myös tarttumapintaa melodisuuden muodossa. Kauniit kasvot ja paha mieli selkeästi toimii.
Lorna Shore. Kuva: Mikko Pylkkö
Tami: Säävaihtelut loivat vastakohtien viikonlopun, mutta kyllä sitä teki myös musiikki. Yksi räikeimmistä, suorastaan maailmojen välisistä eroista oli suora leikkaus Lorna Shoren modernista, ultratopatusta ja millinmurto-osantarkasta metallista Inferno-lavan retroon ja rentoon Xysmaan.
Vahvan paluun suorittanut Xysma teki selvää jälkeä jo viime lokakuun Tavastian-keikalla, ja mahtava meno jatkui myös Tuskassa. Bändi oli silminnähden innoissaan lämpimästä vastaanotosta, ja hyvä fiilis suorastaan valui yleisön päälle. Maanläheinen, hauska ja viihdyttävä, mutta samaan aikaan tiukka ja aggressiivinenkin – sitä kaikkea ja enemmän oli maailman hienoimman logon omaava yhtye.
Keikka oli loistokas, mutta jos nyt hampaankoloa oikein suurennuslasilla tiirailee, niin sieltä löytyy etukäteistoive, jos ei nyt ihan Foetal Mushista, niin ainakin jostain superkovan Yeah-levyn vedosta. Sellaista ei tällä(kään) kertaa tullut, mutta ”lohdutukseksi” laulaja Janitorilla oli päällään legendaarinen Carcass-paita vuodelta 1989. Sekin toimi kyllä.
Salla: Sunnuntain kuriositeetti oli päälavalle suorilta buukattu mongolialainen The Hu. “Hunnu rockia” eli itä-aasialaista kansallismusiikkia hevirouhintaan sekoittava bändi nousi maailman tietoisuuteen Sad But True -coverillaan ja Suvilahdessa kuultiin toinen Metallica-laina Through the Never. Oli kuitenkin hauska huomata, että yleisö oli ottanut haltuun etukäteen myös bändin omaa materiaalia. Ja yleisöähän riitti. Ja yleisöllä oli hauskaa — tosin ei yhtä hauskaa kuin bändillä oli selvästi itsellään.
Musiikin monotonisuus (mikä selkeästi on tietoinen, etnisistä vaikutteista kumpuava tyylivalinta) ei lannistanut pirteää meininkiä missään kohtaa. On vaikea arvioida, kuinka moni tosissaan palaa bändin materiaalin äärelle enää festarin jälkeen, mutta livenä tämä oli varsin sydämellinen ja ilostuttava kokemus.
Aki: Kun Ghost esiintyi viimeksi Tuskassa, myrskyisästi sateisen lauantai-illan viimeisenä esiintyjänä, liukenin paikalta nopeasti kuin sadevesi viemäreihin. En voinut sietää koko yhtyettä. Niin vain 7 vuotta myöhemmin takkini on kääntynyt täysin ja Ghost oli koko Tuskan odotetuimpia esiintyjiä.
Tällä kertaa haaste Ghostin suhteen olikin tyystin erilainen kuin viimeksi. Nyt olen nähnyt Ghostin esimerkiksi Nokia-areenalla vuosi sitten huhtikuussa ja sitä ennen juuri ennen korona-kurimusta Hartwall-areenalla. Ghostin konsertit ovat maailmanluokan show’ta, joissa ehtymättömän oloinen hittikappaleiden runsaudensarvi yhdistyy upeaan visuaalisuuteen ja Tobias Forgen koruttomalla tavalla järisyttävän suureen lavakarismaan, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että ne sarvet, visut ja karismat alkavat kiertää pientä kehää, ja pientä ravistelua kaivattaisiin. Tuskassa Ghost oli Ghost. Asia, mikä olisi vielä hetki sitten tarkoittanut pelkkää hyvää, mutta nyt tunsin katsovani ohjelman uusintaa sunnuntai-iltana ja toivovani, että se uusi tuotantokausi alkaisi pian. Tämä onkin sitten täydessä ristiriidassa sen kanssa, että uusintaa oli silti helvetin kivaa katsoa ja kuunnella, ja katsoin tämän uusinnan mielummin kuin valtaosan muista tarjolla olleista keikoista.
Ghost. Kuva: Mikko Pylkkö
Mikko: Ghost lunasti paikkansa oikeutetusti koko festivaalin pääesiintyjänä. Yhtyeen käyrä on ollut kokoajan ylöspäin ja ei liene yllätys mikäli bändi vielä yltää stadion kokoluokkaan. Bändihän esiintyi ensimmäisen kerran Tuskassa vuonna 2011, Inferno-lavalla. Oli hauska huomata kuinka sunnuntain mittaan alueelle valui monen sorttisia Ghost-faneja: nuoria, vanhoja, nunna-vetimiin pukeutuneita tosifaneja, Papa Emerituksen eri inkarnaatioita tavoittelevia paaveja, satunnaisia festarikävijöitä ja insinöörioletettuja bändin t-paidat päällä. Jo se, että bändi pystyy tavoittamaan monenlaista yleisöä, enteilee sitä että ehkäpä Ghostilla on vielä muutama askel ylöspäin otettavana.
Yhtyeen show noudatteli melkolailla samaa kaavaa joka nähtiin jo huhtikuussa Nokia-areenalla. Festarislottia varten setistä oli toki jouduttu karsimaan kappaleita pois, mutta vahvasti Prequelle ja Impera albumien teemoissa mentiin silti. Se on sinänsä sääli, sillä ensimmäisellä kolmella levyllä on rutkasti kappaleita joita toivoisi edelleen kuultavan livenä. Nyt ensimmäiseltä levyltä kuultiin vain Ritual ja Infestissumamilta Year Zero.
Siinä missä Ghostin uran alkuvaiheilla yhtyeen show perustui tietynlaiseen askeettisuuteen ja eleettömyyteen, on homma kääntynyt aivan päälaelleen vuosien saatossa. Kuten Akikin jo edellä mainitsi, Forgen lavakarisma on mieletön ja mieshän on ihan ehta rokkitähti. Myös muiden lavalla olevien haamujen repertuaari on kasvanut ja samalla myös tehnyt yhtyeen esiintymisestä monipuolisempaa kun uudemman materiaalin kanssa ei tarvitse nojata pelkästään taustanauhoihin. Mielenkiintoista nähdä mihin bändi kehittyy niin musiikillisesti kuin show-mielessä.
