Maaliskuussa 1988 Ison-Britannian johdossa häärii rautarouva Margaret Thatcher, rapakon takana puolestaan entinen näyttelijä Ronald Reagan. Rautaneito Iron Maidenin seitsemäs levy Seventh Son of a Seventh Son julkaistaan seuraavassa kuussa, Napalm Deathin raivokas From Enslavement to Obliteration näkee päivänvalon muutamaa kuukautta myöhemmin, kuten myös Carcassin sokkidebyytti Reek of Putrefaction.
Maaliskuu 29 vuotta sitten on yhtä kuin lankapuhelin, kylmä sota ja Berliinin muuri. Äärimetalli on uutta ja tuoretta, maailma vielä vanha. Silloin saa alkunsa myös teini-ikäisten metallipäiden uusi yhtye, Paradise Lost. Matka sateisen saarivaltion kevättalvesta 1988 kesäkuiseen kylmän Pohjolan Helsinkiin ja vuoteen 2017 on pitkä.
Asetumme helsinkiläisen hotellin aulatuoleille. Paikalla ovat laulaja Nick Holmes, mustan liehulettinsä lyhyeen punk-kuosiin leikkauttanut kitaristi Greg Mackintosh sekä yhtyeen suomalaisrumpali Waltteri Väyrynen. Hotellin henkilökunta ei tykkää siitä, että aiomme pitää haastattelutuokion aulatiloissa, ja respasta väännetään hissimusat soimaan niin, ettei nauhoittamisesta tule mitään.
Apu löytyy kuitenkin läheltä, ja lähdemme kapuamaan kohti solistin hotellihuonetta. Istuudumme mukavasti ikkunan ääreen. Totean, että nyt vain odotellaan taustamusiikin alkamista. Lost-muusikot naurahtavat. Tästä on hyvä jatkaa.
Paradise Lostin uusi Medusa-levy on ehtinyt pyörähtää luureissani muutaman kerran ennen juttutuokiota. Yhtye on siirtynyt edellisen The Plague Within -albumin (2015) raskaasta tunnelmasta vielä raskaampaan. Hidas on nyt hitaampaa, melankolinen melankolisempaa. Mistään suuresta suunnitelmallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan asiat ovat vain johtaneet toiseen – tai paremminkin yksi asia.
– Kaikki alkoi edellisen levyn kappaleesta Beneath Broken Earth, josta tuli myös videobiisi. Se oli viimeinen kappale, jonka teimme levylle, ja värkkäsimme sen muutamassa tunnissa, Greg selittää.
– Pidimme siitä, millainen biisistä tuli, ja nautimme myös sen soittamisesta livenä. Ajattelimme sitten, että voisi olla siistiä tehdä kokonainen levy tuollaisella teemalla. Eli se oli tuo yksi kappale, joka johti meidät tähän levyyn.
Luontevasti luonnollista
Medusan lauluosuudet ovat todella väkeviä, ja tällainen vanhan polven diggari iloitsee kärisevien örinöiden lisääntyneestä käytöstä. Arvelen, että herra Holmes on itsekin tyytyväinen suoritukseensa.
– Kyllä. Raskas musiikki vaatii raskaat laulut. Kokeilimme itse asiassa paljon erilaisia yhdistelmiä, puhtaita ja ärinöitä. Isojen riffien kanssa örinä toimii aina parhaiten. Se on kuin instrumentti muiden joukossa, ja dynamiikka toimii.
Miesten puheissa korostuvat rentous, pakottamattomuus ja luontevuus. Kaikesta paistaa läpi, että kokemus ja kokeilevuus kulkevat käsi kädessä.
– Emme jättäneet mitään väkisin pois, asiat vain menivät omalla painollaan ja levylle tuli paljon örinää, koska se sopii sille. Olisi naurettavan kuuloista iskeä örinää akustisten osien päälle, mutta näin homma toimii, Nick sanoo.
Homma toimii myös soundipuolella, joka tarjoaa erittäin miellyttävää luonnollista raskautta. Medusa ei ole äänimaisemaltaan varsinaisesti moderni eikä old school, vaan jotenkin ajattoman kuuloisesti synninraskas ja orgaaninen samaan aikaan.
– Sen on tarkoitus antaa levylle persoonallisuutta ja ainutlaatuisuutta, sellaista kuin niillä levyillä, joita kuuntelimme nuorempana. Jokaisella levyllä oli oma soundinsa. Viimeisten vuosien aikana on tullut levyjä, joilla on hyviä biisejä, mutta soundit ovat liian ”täydelliset”, Greg sanoo.
– Meillä meni itse asiassa aika kauan, kun kokeilimme erilaisia soundeja. Kitaroiden äänittämiseen meni kaksi ja puoli päivää, mutta kitarasoundin löytymiseen kolme päivää. Ja sama juttu rumpujen kanssa.
Waltteri allekirjoittaa keihäsmiehen kommentin.
– Joo, sama homma. Pari päivää haettiin sopivaa soundia, ja kaikki on luonnollista. Rummut on juuri sellaiset, jollaisina ne on soitettu. Kaikki meni erittäin sulavasti. Biisit olivat 95-prosenttisesti valmiita, kun menimme studioon. Eli enää ei tarvinnut juurikaan funtsia rakenteita tai sen sellaista. Jaime Gomez on suosikkituottajiani. Hän suhtautuu todella omistautuneesti rumpusoundiin. Ja hän…
– … well, hän on rumpali, Greg pistää väliin.
– Heh, kyllä. Hän tykkää kokeilla erilaisia juttuja, ja minä taas rakastan nauhoittaa rumpuja, joten joo, pidin siitä.
– Olimme tosi hyvin valmistautuneita studioon mennessämme. Mitään ei tarvinnut enää hioa tuntikausia, vaan kaikki oli hyvin nipussa jo etukäteen, Nick vahvistaa.
Peloton taivas
On vähän epäreilua kysellä ukoilta suosikkeja uudelta levyltä, kun se on vasta saatu purkkiin ja pakettiin. Kysyn kuitenkin.
– Fearless Sky ja Medusa, mutta alan vasta päästä kunnolla sisään levyyn, Nick sanoo.
– Yritän kuunnella sitä kuin kolmas osapuoli, kuin joku bändin ulkopuolelta. Pidän tietysti koko levystä, mutta nuo kaksi ovat suosikkejani tällä hetkellä.
Komppimies komppaa laulajaa.
– Kyllä se on Fearless Sky. Se tavallaan summaa kaiken sen, mitä bändi on ikinä tehnyt. Ja se on myös pisin kappale, jonka Lost on koskaan tehnyt.
Alkaa käydä selväksi, että paikalla olevalla kolmikolla on hyvin yhteneväinen maku suosikkinsa suhteen. Melodianikkari jatkaa nimittäin samoilla linjoilla.
– Ikävä toistaa samaa, mutta kyllä se on tuo avausraita itselläkin. Sen kesto on kahdeksan ja puoli minuuttia, mikä ei tunnu lainkaan niin pitkältä, ehkä vain puolelta siitä.
Tässäkin tapauksessa lopputulos rakentui luontevasti, Greg lisää.
– Emme yrittäneet tehdä mahdollisimman pitkää kappaletta, mutta tuntui, että mitään ei voinut jättää pois. Se vain soljuu todella hyvin. Kakkosraita Gods of the Ancient on myös suosikkini, koska tykkään sen riffeistä, heh.
Medusa on Paradise Lostin viidestoista pitkäsoitto. Nick Holmesilla on siis melkoinen kokemus sanoitusten kirjoittamisesta. Writer’s block ei kuitenkaan tunnu vaivaavan, vaan laulajalla on selvät sävelet sen suhteen, mistä aiheista hän sylkee mikrofoniin.
– Laulan samoista asioista kuin aina, eli uskomattomuudesta, uskomisesta, uskonnoista. Niin kauan kuin ihmiset kuolevat, uskonnot ovat olemassa. Kirkot sun muut viehättävät minua ja olen kiinnostunut uskonnollisesta käyttäytymisestä, koko uskomussysteemistä. Olen kirjoittanut samoista jutuista siitä asti, kun olin 18-vuotias. Nyt vain lähestyn aiheita vanhemman miehen näkökulmasta. Kirjoitan myös siitä, miksi ihmiset tekevät helvetin typeriä tekoja. Ihmisen typeryys tuntuu olevan aivan loputon sanoitusten lähde.
Nickin toteamusta seuraa spontaani naurunremakka ja nyökyttely.
Goottihommia
Seuraavaksi jutellaan hieman bändin vanhoista ajoista. Esitän asiasta pahoittelut kuusi vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen syntyneelle Waltterille. Miehet purskahtavat nauruun.
Lost Paradise -debyytin (1990) ja Gothicin (1991) välillä meni aikaa vain vuoden verran, mutta bändin tyyli muuttui radikaalisti. Mitä nuorten miesten maailmassa muuttui tuolloin?
– Kuuntelimme ilmeisesti paljon Sisters of Mercyä sen vuoden aikana, heh heh, Nick heittää.
– Debyytti ei kuulostanut ollenkaan siltä kuin tahdoimme. Pidimme Frozen Illusion -demomme soundista ja halusimme samanlaisen myös levylle. Se ei kuitenkaan mennyt niin, vaan sen soundista tuli jotenkin liian kuiva, Greg sanoo.
– Menimme vauhdilla eteenpäin. Death metalin lisäksi saimme paljon muita vaikutteita tuon vuoden aikana. Aloimme sekoittaa ideoita ja tyylejä. Olimme nuoria ja innokkaita, ei ollut mitään paineita mihinkään tiettyyn tyyliin.
Goottimetalligenren suunnannäyttäjälevy Gothic ei saanut alkuun ymmärrystä. Häpeilemätön melodisuus, koskettimet ja naislaulajan vierailut saivat aikaan hämmennystä.
– Rough Trade ei halunnut julkaista sitä Euroopassa, koska se ei ollut selkeästi kuolometallia. Muistan, kuinka yritimme puhua Peacevillen Hammyn ympäri, että hän julkaisisi levyn. Ihan kiva, että se saatiin markkinoille, koska muuten emme istuisi tässä, Greg nauraa.
– Muistan kun teimme Eternal-biisiä. Olimme kuunnelleet tosiaan paljon ekoja Sisters of Mercyn levyjä, ja vaikutteita napsittiin, Nick sanoo. – Funtsimme, että voisimme kokeilla rivakkaan tempoon ja kitaramelodioiden sekaan death metal -laulutyyliä. Kukaan ei ollut tehnyt sellaista. Sotkimme eri tyylejä siihen hommaan.
Gothicia seurannut Shades of God (1992) alkoi näyttää bändin pehmeämpää puolta, joka voimistui levy levyltä. Örinät tippuivat valikoimasta, ja suuri yleisö kiinnostui yhtyeestä. Draconian Times (1995) räjäytti potin.
– Juu, Draconian Times on menestynein levymme, Nick vahvistaa.
Lostin ote keveni vuosi vuodelta, ja Depeche Mode -henkinen elektronisuus alkoi syrjäyttää loputkin raskasmetallit. Vuodet vierivät ja tarina eteni, ja alkoi jälleen verkkainen siirtyminen kohti tummempia ja raskaampia vesiä. Mistä moinen seilaaminen?
– Kun on soittanut kauan tiettyjä juttuja, alkaa tehdä mieli kokeilla jotain muuta. Se on niin kuin elämässä yleensäkin, uusia asioita tulee ja hommat menevät eteenpäin. Sitä kyllästyy tekemään jatkuvasti samaa uudestaan ja uudestaan, Greg perustelee.
– Emme ole koskaan ottaneet paineita siitä, mitä teemme. Kokeilemme vain uusia tyylejä ja juttuja. Uuden levyn kohdallakin meillä oli biiseistä kymmeniä eri versioita. Testailemme, mitkä jutut kuulostavat meistä hyvältä. Tällä hetkellä musiikki on tällaista, mutta se saattaa muuttua, emme voi tietää.
Luonnollista kehitystä siis?
– Yritin välttyä käyttämästä tuota ilmaisua, mutta kyllä, siitä on kyse, heh heh.
Kemiat kohdillaan
Paradise Lostissa soittaa kaikkien vuosien ja tyylimuutosten jälkeen yhä neljä alkuperäistä jäsentä; Gregin ja Nickin lisäksi kitaristi Aaron Aedy ja basisti Steve Edmondson. Vain rumpaleita tulee ja menee, totean, ja vilkaisen Waltteria. Jätkät hörähtävät.
Nuori suomalaismies on kuitenkin bändin täysjäsen ja tukevasti tontillaan.
– Heh, tuntuu jotenkin oudolta puhua Waltterista, kun hän istuu tuossa vieressä. Kuin hän olisi kuollut ja jonain haamuna tuossa, Nick virnuilee. – Mutta tosissaan: hän on todella hyvä rumpali ja kypsä kaveri ikäisekseen.
Mikä pitää bändikemian hyvänä?
– Aloitimme teineinä. Silloin ei ollut kovin paljon porukkaa, joka olisi ollut kiinnostunut äärimetallista, joten se toi samanmielisiä yhteen. Tykkäiltiin samoista Kreator-levyistä ja niin poispäin. Sitten alkoi tulla keikkoja ja sen sellaista. Hetkessä huomaa, että onkin soitellut 30 vuotta samojen heppujen kanssa. Kukaan ei ole vielä kuollut, joten tässä ollaan, Nick naurahtaa.
– Meillä on hauskaa yhdessä. Tietenkin aina välillä tulee kärhämää, mutta se kuuluu pitkään uraan. Jos olen menossa ulos pitämään hauskaa, kutsun aina bändin jätkät mukaan. Olemme samanlaisia kuin olemme olleet aina. Olemme yhä teinejä sisäisesti, näytämme vaan paskoilta ulospäin.
Porukka remahtaa jälleen nauruun.
Pitkän taipaleen varrella on koettu yhtä ja toista. Tiedustelen miesten omia kohokohtia Paradise Lostin uralta. Nick vastaa empimättä.
– Kyllä se oli kiertue Ozzyn kanssa. Hän oli minulle suuri esikuva ja idoli penskana, joten se oli todella mahtavaa. Vaikka sain sillä reissulla salmonellan, se oli silti mahtavaa aikaa.
Waltteri: – Kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta uuden levyn tekeminen on minulle sellainen juttu. Se, että saa nimensä levyn kanteen ja sellaista.
Greg: – Ozzy-homma ja Sisters of Mercy -kiertue. Ja ylipäätään se, että olemme tavanneet ihmisiä, joita olemme fanittaneet ja kunnioittaneet. Ja he ovat myös usein paljastuneet todella mukaviksi tyypeiksi.
Nick: – Kyllä. Olimme taannoin Pariisissa keikalla ja kuulimme, että James Hetfield olisi tulossa katsomaan meitä. Ajattelin, että nyt jengi vitsailee. Sieltä James kuitenkin kurkkasi ovensuusta. On aivan surrealistista tavata omia sankareitaan.
Waltteri: – Mulla on sama juttu näiden herrojen kanssa. Kolme neljä vuotta sitten lensin Lontooseen katsomaan heitä…
Nick: – …ja olit todella pettynyt.
Waltteri: – Hah hah, joo. On uskomatonta, että istun nyt tässä näiden kavereiden kanssa. Tämä on unelmien täyttymys. Olen kuunnellut Lostia viisivuotiaasta asti. Nyt tämä alkaa tuntua jo ihan normaalilta.
Nick: – Niin se on itsellänikin. Sitä nostaa porukkaa jalustalle, mutta tapaa sitten heidät, ja he ovatkin ihan tavallisia ihmisiä. Olen ystävystynyt monien tällaisten hahmojen kanssa, ja nyt voimme käydä esimerkiksi yhdessä bissellä ja sellaista tavallista touhua.
Tekin vaikutatte ihan ihmisiltä.
Nick: – No joo, osan aikaa ehkä, hah hah.
Perhe ja yksityisyys
Seuraavaksi miehet saavat pohdittavakseen, mitkä jutut ovat musiikissa tärkeimpiä.
Greg: – Minulle se on tunne, jonka biisi tai levy synnyttää. Taas kliseitä, mutta se että jokin juttu saa sinut kananlihalle. Omien levyjen kohdalla teen niin, etten kuuntele niitä muutamaan viikkoon nauhoitusten jälkeen. Sitten lyön levyn soimaan ja tsekkaan, antaako musiikki edelleen minulle hyviä fiiliksiä, ja on hienoa, jos niin on.
Nick: – Näin se on. On tärkeää antaa aina sata prossaa, kun tekee juttuja. En kadu mitään, mitä olemme tehneet uramme aikana. Olen ylpeä kaikista levyistämme, ne ovat juuri sellaisia kuin sillä hetkellä oli tarkoitus tulla. Intohimo musiikkia kohtaan on se juttu, jengi kyllä kuulee, jos jossain ei ole sielua mukana. Minä ainakin kuulen.
Entäpä koko elämän ykkösjutut?
Greg: – Sellaiset tavalliset asiat…
Nick: – Beer and metal, man!
Greg jatkaa huuteluista ja naurusta huolimatta.
– Perhe, ystävät. Ja se, että saa olla yksin. Arvostan sitä todella paljon. Kun tekee tätä hommaa, ei saa yhtään yksityisyyttä.
Olen pahoillani.
– Heh heh, joo, olisin voinut vain maata sängyssä koko päivän.
Sen uskon. Gregillä on haastattelupäivänä synttärit, joita juhliessa edellinen ilta oli venähtänyt aamuun.
Nick: – Tämä on todella sosiaalista hommaa. On tosi vaikeaa saada omaa rauhaa.
Greg: – Yeah, keikkabussissa verho erottaa oman punkkasi muista, siinäpä se oikeastaan on.
Waltteri: – Perhe, luonto ja tämän duunin tekeminen ovat tärkeintä.
Nick: – Varsinkin näin vanhempana tykkää omasta rauhasta, nuorena ei ollut niin väliä. Mutta kuten sanottua: perhe, bisse ja metalli.
Ja taas nauretaan.
Alan muistella ensimmäistä näkemääni Lost-keikkaa Helsingissä vuonna 1992. Greg keskeyttää ennen kuin olen ehtinyt edes mainita keikkapaikkaa.
– Ah, Lepakko! Tulemme aina muistamaan Lepakon.
Legendaarinen ”LePakkou” – Greg painottaa sanan loppuosaa – on siis tehnyt vaikutuksen myös goottimetalliveteraaneihin.
Mutta millainen livebändi PL on vuonna 2017?
Nick: – Sellainen, joka tekee kovasti duunia. Uran alussa emme edes ajatelleen keikkojen soittamista, teimme vaan biisejä. Sitten joku kysyi, koska meinaamme vetää keikkoja. Nykyään se on itsestäänselvyys. Pitää ottaa härkää sarvista ja nousta lauteille.
Nautitteko siitä?
– Kyllä, toki. Tietty, jos on tien päällä vaikka 18 kuukautta, se voi alkaa tuntua jossain.
Greg: – Se on kuten missä tahansa hommassa.
Nick: – Kun tätä tekee työkseen, välillä on tiukkaa aikataulujen kanssa ja semmoista.
Greg: – Keikkailu on niin kuin baariin meneminen. Se on hauskaa, mutta jokapäiväisenä harrasteena se alkaa vaatia veronsa, hah hah.
Nick: – 18 kuukautta lauantai-iltaa, heh.
Lopuksi tarkennetaan vielä katse kohti tulevaisuutta, eli siihen, kuinka pitkälle eteenpäin asioita kelaillaan.
Nick: – Korkeintaan pari kuukautta, seriously. Tietysti, jos on studio buukattu ja sellaista, niin silloin tietty pidemmälle. Emme koskaan ajattele kovin pitkälle, ei muusikkona voi oikein tehdä niin. Levy ei ole tässä vaiheessa edes ulkona, emme tiedä miten se otetaan vastaan. Asiat muuttuvat todella nopeasti.
Greg: – Tuo on minulle aivan liian pitkälle. Elän päivä kerrallaan. Yritän olla iloinen tänään, ja toivottavasti olen iloinen myös huomenna. Yhtään pidemmälle kelaamisesta alan seota.
Julkaistu aiemmin Infernossa 7/2017.