Lohikäärmeitä, tuplabassareita, orkestereita ja vauhdikasta power metalia. Kaikki tietävät, mistä puhutaan, kun nostetaan esille italialaisen Rhapsodyn varhaisemmat ajat ja suuruudenhulluimmat levytykset.
Tilanne alkoi muuttua vaikeaselkoisemmaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun kitarasankari Luca Turillin ja kosketinsoittaja Alex Staropolin tiet erosivat kymmenen albumin ja parinkymmenen vuoden jälkeen vuonna 2011.
Kun tien päällä oli yhtä aikaa Luca Turilli’s Rhapsody ja Rhapsody of Fire, kukaan ei tiennyt, kumpaa mainituista pitäisi niin sanotusti oikeana Rhapsodyna, jonka keikoilla kuultaisiin ne kaivatut emeraldswordit ja dawnofvictoryt.
Juuri Etelä-Amerikan-kiertueelta palannut Luca Turilli kertoo, että Rhapsodyn meneillään oleva yhtäaikainen reunion- ja jäähyväiskiertue saattaa sekoittaa paperilla pakkaa entisestään, mutta tarkoitus on tyystin päinvastainen.
– Jos totta puhutaan, idea kiertueelle tuli suoraan faneilta ja sitä kautta managereilta, enkä ollut aluksi täysin innostunut ajatuksesta, kotoaan Italian Triestesta tavoitettu hyväntuulinen Turilli myöntää aluksi.
– Kaikki tietävät, etteivät minun ja Alex Staropolin välit ole mitkään kaikkein parhaimmat. Samat ihmiset eivät myöskään ymmärrä, että elimme yhdessä käytännössä kellon, viikon, kuukauden ja vuoden ympäri lähes parinkymmenen vuoden ajan. Se oli kuin avioliitto. Pitkä, menestyksekäs ja lopulta tukahduttava avioliitto.
– Kun saimme lopulta kymmenen albumia kestäneen Rhapsody-saagan päätökseensä ja päätimme lähteä eri teille, se aiheutti paljon hämmennystä, jopa meidän keskuudessamme. Se oli aluksi mykkäkoulua ja kovaa näyttämisenhalua. Oikein italialaista sellaista! Halusimme osoittaa pärjäävämme omillamme.
– Samalla halusin tehdä itse selvän pesäeron Luca Turilli’s Rhapsodyn ja vanhan Rhapsodyn välille. Tarkoituksenani ei ollut jatkaa samanlaisen musiikin tekemistä. Suunnitelmani oli tehdä aika epäseksikästä, elokuvamaista ja kaikkea muuta kuin itsestään selvän iskevää musiikkia.
– Sitten sain ehdotuksen, että voisimme koota kovimman Rhapsody-kokoonpanon vielä kerran yhteen, soittaa yhden ison maailmankiertueen, vetää kaikki parhaat kappaleemme koko fanikunnallemme ja nimetä sen jäähyväisiksi, koska emme oikeastaan koskaan tehneet jäähyväiskiertuetta.
– Se tuntui oikealta ratkaisulta. Nyt kun olemme kiertäneet vähän, se tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta! Yleisöä on jopa enemmän kuin parhaina aikoinamme vuosituhannen taitteen jälkeen. Tämä on saanut minut muistelemaan varhaisia aikojamme ihan eri tavalla kuin vuosiin.
Voitokas aamunkoitto
Intoa huokuva Turilli kertoo muistelleensa erityisesti aikoja ennen ensimmäistäkään Rhapsody-albumia. Häneltä kesti vuosikausia luoda se kivijalka, jolle bändi lopulta rakentui.
– Nyt on pakko sanoa, että näin jälkikäteen ajateltuna olimme aika helvetin kärsivällisiä kavereita, mies nauraa.
– Monien silmissä tarinamme on kuin satua. Jo ensimmäiset albumimme olivat aika valmista kamaa, ja tarina räjähti viimeistään kahden levyn jälkeen siihen kokoluokkaan, että pääsimme kiertämään maailmaa oikeastaan niin paljon kuin halusimme. Kuulostaa todella helpolta, vai mitä?
– Se, mikä tarinasta jää usein kertomatta, on aika ennen Legendary Talesiä. Rhapsody oli olemassa jo pari vuotta ennen sitä, ja tätäkin aiemmin nimellä Thundercross. Kaavailimme Alexin kanssa vuosia bändiä, joka yhdistäisi kaiken sen, mistä musiikissa pidämme.
– Kun ajattelen kahta ensimmäistä albumiamme, en näe niiden syntyneen vuosina 1997 ja 1998, vaan viiden tai kuuden vuoden aikana ennen sitä. Ne loputtomat vuodet, kun teimme Alexin kanssa loputtomasti demoja… Kokeilimme kaikenlaista ja työskentelimme vuosikausia yhdessä, ennen kuin Rhapsody syntyi.
Luca vertaa tilannetta moniin aloitteleviin bändeihin, jotka työstävät vielä ensimmäisillä levyilläänkin raakilemaista versiota todellisesta potentiaalistaan. Rhapsody kävi nämä etsikkoajat läpi jo ennen debyyttiään.
– Tiedäthän, miten se tuossa iässä menee. Jaksat tehdä töitä kellon ympäri, vääntää tuntitolkulla biisejä kotistudiossasi ja painua sitten paikalliseen diskoon ja vetää itsesi ihan kauheaan kuntoon – ja aamulla sama rumba jatkuu krapulasta huolimatta, eikä se tunnu missään. Nykyään tuollaisesta tulisi sydänkohtaus viikossa, Turilli nauraa.
– Vakavasti puhuen, tuolla tavalla Rhapsody syntyi. Siihen vaadittiin minut, Alex ja aika alkeelliset koskettimet, joista löytyi edes jonkin verran orkestroituja soundeja. Meillä ei ollut mitään käsitystä tietokoneista tai sämpläämisistä. Me vain äänitimme yksi osa ja yksi soundi kerrallaan niitä tunnelmia, joita halusimme musiikkiimme vangita.
Turilli jatkaa kertomalla, että musiikin suunnan hahmottaminen ja demojen tekeminen oli vasta puolet koko esityöstä, jota Rhapsodyn eteen oli tehtävä. Toinen puolikas koostui siitä tosiseikasta, että Luca Turilli, Alex Staropoli ja kumppanit olivat kotoisin Italiasta. Sieltä käsin ei lähdetty julkaisemaan metallimusiikkia ihan noin vain.
– Elimme aikaa, jolloin suurin osa yhteydenotoista tapahtui demonauhoja lähettelemällä ja faksia käyttämällä. Tiesimme kotimaamme realiteetit. Sen takia emme ottaneet paikallisiin levy-yhtiöihin yhteyttä lainkaan.
– Täällä ei suurin piirtein tiedetty, mitä metallimusiikki on. Elettiin vielä 90-luvun puoliväliä ja melodinen metalli oli levy-yhtiöille suurin piirtein kaupallinen itsemurha – puhumattakaan voimakkaalla italialaisella aksentilla laulavasta bändistä, joka halusi sotkea mukaan suuria orkestereita ja muita hullutuksia.
– Sitten, ihan odottamatta, Limb Music otti meihin yhteyttä ja kertoi, että musiikkimme on ”tulevaisuutta”. Olimme ihan äimistyneitä. Harrastuksemme, vapaa-ajan puuhailumme, oli jonkun muun mielestä jotain täysin ennenkuulumatonta ja niin mahtavaa, että he tarjoutuivat saman tien julkaisemaan neljä albumia!
Vieraiden demonien riivaama
Vaikutti siltä, että Rhapsodyn voittokulku vain odotti kirjoittamistaan. Tässäkin tapauksessa totuus on tarua ihmeellisempää, ja Luca kiirehtii kertomaan naurunremakan kera, ettei Rhapsodyn musiikki ollut läpihuutojuttu.
– Olimme suunnitelleet musiikkiamme vuosia ja hioneet sitä kohti visiotamme pienin askelin. Meillä oli sopimus Limb Musicin kanssa. Lopulta olimme niin itsevarmoja musiikkimme suhteen, että lähetimme kaiken eteenpäin levy-yhtiölle.
– Tuohon aikaan oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että Sascha Paeth tuotti suuren osan Limbin julkaisemista bändeistä. Mieshän oli suoranainen studiovelho! Sascha oli äänittänyt jo Angraa ja Kamelotia, ja vaikka mitä. Meillä oli kova luotto siihen, että hän osaa tuoda hyviä ideoita kappaleisiimme. Lähinnä siis soundiratkaisuja ja sovitusjippoja.
– Lähetimme siis demot Saschalle. Kesti ikuisuuksia, ennen kuin saimme ne takaisin. Ja sitten kun Sascha lopulta lähetti ne… Kaikki oli muuttunut! Ne olivat kuin ihan eri biisejä! Orkesterit oli muutettu perussynamatoiksi ja tavaramerkiksemme myöhemmin muodostuneet tuplabassarilaukat loistivat poissaolollaan.
– Olimme täysin tyrmistyneitä! Tuntui kuin meidät olisi ammuttu alas juuri kun olimme pääsemässä lentoon. Muistan, kun kuuntelimme uusia versioita Alexin kanssa, ja kysyin häneltä, tätäkö musiikkibisnes oikeasti on. Näinkö kaikille bändeille käy. Bändeillä on omat ideansa ja levy-yhtiöt korvaavat ne omillaan.
Rhapsody vuosimallia 2017. Luca Turilli äärimmäisenä oikealla.
– Juuri kun olimme valmiit antamaan periksi ja unohtamaan koko Rhapsodyn, saimme Limb Musicilta faksin. He kertoivat kuunnelleensa sekä meidän että Saschan versiot ja… He pitivät alkuperäisistä enemmän. Jos he olisivat päättäneet toisin, meidän olisi ollut pakko noudattaa heidän tahtoaan.
– Noin lähellä oli, ettette olisi ikinä kuulleet Rhapsodya, jollaisena meidät opittiin tuntemaan. Jos meidät olisi pakotettu etenemään Saschan näkemyksen mukaan, Legendary Tales olisi kuulostanut ihan eri albumilta. On hyvin todennäköistä, että Rhapsody olisi hajonnut tuohon paikkaan, sen tilanteen aiheuttamaan pettymykseen.
Labyrintin ratkaisija
Rhapsody koki yhden merkittävimmistä mullistuksistaan debyyttialbuminsa äänitysten aikana, kun bändin tunnetuin laulaja Fabio Lione eksyi mukaan joukkoon – hieman vastahakoisesti.
– Legendary Talesin äänitykset olivat eräänlainen viimeinen tärkeä niitti Rhapsodylle. Kaikki eivät välttämättä tiedä, että lauloin itse varhaisimmilla demoillamme. Vielä debyyttiä edeltäneellä Eternal Glory -demolla meillä oli matkassa Christiano Adacher, jonka tiesimme jo äänitysten aikana olevan väliaikainen laulajaratkaisu.
– Mehän olimme suunnitelleet albumille ihan erilaista laulajaa. Hardrockimpaa ja raspimpaa. Jotain Axl Rosen ja Steven Tylerin tapaista. Tässä tapauksessa Limb Music piti päänsä. Ja onneksi piti! Mieti miltä Rhapsody olisi kuulostanut aggressiivisemmalla huudannalla. Tuskin yhtään miltään, Turilli hörähtää.
– Limb oli järjestänyt asiat niin, että Labÿrinth-laulaja Fabio Lione tulisi mukaan sessiomuusikkona. Emme tunteneet Fabiota, eikä Fabio tuntenut meitä. Emme olleet tavanneet toisiamme ennen kuin haimme hänet rautatieasemalta studiolle!
– Tämä ei ole vielä edes se paras osuus, Turilli jatkaa nauraen. – Fabiolla ei ollut mitään käsitystä, millaista musiikkia hän tulisi laulamaan. Kun Fabio sitten lopulta sai luurit päähänsä ja Land of Immortals lähti soimaan, kesti ehkä parikymmentä sekuntia, kunnes hän repäisi kuulokkeet päästään ja tokaisi: ”Mitä ihmettä tämä paska on?”
– Tuo oli hyvä osoitus siitä, kuinka olimme tekemässä jotain ihan erilaista kuin Labÿrinth, Angra tai vaikka Kamelot. Kesti tovin ennen kuin Fabio pääsi toden teolla sisälle musiikkiimme. Lopulta samaisesta Land of Immortalsista tuli yksi hänen suurimmista suosikeistaan ja hän päätyi viettämään Rhapsodyssa ”muutaman” vuoden!
Tuttujen maailmojen yhteentörmäys
Jälkiviisaasti tarkasteltuna Rhapsodyn varhaiset albumit ovat kaukana siitä, millaisina ensilevytykset on totuttu kuulemaan. Haparoivien ja suuntaa hakevien levytysten sijaan niiden osaset ovat määrätietoisen oloisesti hallussa.
Mielipuoliset tuplabassarirallit, metallista orkestraatioihin yltävät melodisuudet, massiiviset tunnelmat, fantasiateemat ja komeat maalaukselliset kannet. Kaikki tämä on läsnä jo Legendary Talesillä ja Symphony of Enchanted Landsillä.
– Tämä johtuu juurikin loputtoman oloisesta, tuskallisesta ja periksiantamattomasta demoajasta, joka oli vähällä jäädä ikuiseksi demoajaksi. Koko elämäni ennen debyyttiä määrittää Rhapsodya, Turilli myöntää.
– Kitaristinjuureni eivät todellakaan ole metallissa vaan ennemmin klassisessa. Tiedäthän… Bach, Mozart, Vivaldi ja kaikki muut. Kun monet ikäiseni treenailivat kitaraa Iron Maidenin ja Metallican tahdissa, minä soitin klassisella kitaralla vanhojen maestrojen tekemisiä tai tapailin pianolla Chopinia.
– Sitten tulivat vuodet 1987 ja 1988. Kaikki arvaavat varmasti, mitkä Rhapsodyn kannalta elintärkeät levyt ilmestyivät tuolloin: Helloweenin Keeper of the Seven Keys -albumit muuttivat elämäni. Ne olivat kuin puuttuva palanen rockin ja klassisen musiikin välillä. Olin täysin riivattu!
– Seuraavat neljä tai viisi vuotta olin täysin metallin pauloissa, ja olen edelleen sitä mieltä, että ne kaikkein parhaat metallialbumit julkaistiin tuolloin. Lopullisen kipinän Rhapsodyn syntyyn antoivat Iron Maidenin Seventh Son of a Seventh Son, Crimson Gloryn upea Transcendence ja tietenkin Blind Guardianin Somewhere Far Beyond.
– Jos kaivellaan jonkinlaista Rhapsody-reseptiä, sanoisin sen muodostuneen klassisesta musiikista, näistä metallialbumeista, Alexin mukanaan tuomasta renessanssimusiikista ja Braveheartin soundtrackin kaltaisesta elokuvamusiikista. Osaset eivät siis olleet mitenkään tavallisesta poikkeavia, mutta kokonaisuus senkin edestä.
Turilli kertoo palanneensa Legendary Tales- ja Symphony of Echanted Lands -albumeihin juuri ennen Rhapdsodyn jäähyväiskiertuetta ja huomanneensa olevansa nyt niiden suhteen jopa aiempaa itsevarmempi.
– Suoraan sanoen en tiedä, miten sain ne albumit äänitettyä. Olin nuori kitaristi, joka oli soittanut lähinnä klassista kitaraa ja äänittänyt kaiken koskettimilla oikean kitaran sijaan. Soittotapani ei ollut lähelläkään sitä, mihin metallissa oli totuttu. Se oli minulle kuin urheilua, ei niinkään musiikkia, Turilli nauraa.
– Samalla olen huomannut, ettei hittiä voi ennustaa. Emerald Sword syntyi kolmessa vartissa! Tiesin heti kertosäettä hyräillessäni, että siitä tulee meille todella merkityksellinen kappale. Symphony of Enchanted Lands -kappaletta taas hierottiin yli kolme kuukautta, eikä siitä tullut koskaan ihan vastaavaa anthemia.
Jäähyväiset omalle menneisyydelle
Koko puhelun ajan erittäin italialaisesti, lähes sarjatulimaisella tavalla puhuneen ja nauraneen Luca Turillin äänensävy muuttuu astetta syvemmäksi, kun palaamme meneillään oleviin Rhapsody-jäähyväisiin.
– Kiertueen kysyntä on kasvanut niin suureksi, että tulemme varmasti jatkamaan sitä ainakin tämän vuoden loppuun ja todennäköisesti ensi vuoden ensimmäisen neljänneksen ajan.
– Näiden keikkojen soittaminen on ollut ihan tavattoman tunteikas kokemus. Sitä on vaikea kuvailla. Kun saimme kymmenen levytyksen saagamme valmiiksi From Chaos to Eternity -albumilla [2011], en tuntenut sen olevan Rhapsodyn päätepiste. Kun lähdin itse bändistä, en tuntenut senkään olevan tuntemani Rhapsodyn loppu.
– Olen kohdannut tunnevyöryn vasta nyt. Vasta tällä kiertueella. Kun Epicus Furor -intro soi nauhalta astellessamme lavalle ymmärrän joka keikan alussa, että soitan näitä kappaleita nyt viimeistä kertaa. Se on mieletön tunne. Ihan kuin olisin sinetöimässä kaiken, mitä olen tehnyt viimeiset 30 vuotta elämästäni.
Tänä keväänä 45 vuotta täyttänyt Luca Turilli vakuuttaa, että vaikka Rhapsody oli kymmenen albumin elinkaarellaan hänelle kuin eräänlainen elämäntyö, luovuuden vimmaa on jäljellä vielä toiseen mokomaan.
– Kunhan tämä kaikki on ohi, Luca Turilli’s Rhapsody tulee olemaan telakalla jonkin aikaa. Haluan tehdä selvän eron vanhan ja uuden Rhapsodyn välille. Oman bändini kanssa tulemme jatkamaan yhä elokuvamaisempiin maisemiin.
– Samalla olen aloittamassa ihan uutta musiikkiprojektia. Jotain sellaista, jota kukaan ei osaa juuri nyt odottaa, mutta jollaista kaikki ovat varmasti halunneet minulta kuulla kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mitä tämä tarkoittaa? Se tulee selviämään teille lähikuukausina, Turilli päättää salaperäisesti naureskellen.
Julkaistu aiemmin Infernossa 6/2017.