Elämä ei tuhlaa optiotaan meihin. Mitä se tarkoittaa? Ville Laihiala ei oikein suostu selittämään. S-Toolin debyyttialbumin nimi on Tolerance 0. Viittaako se alkoholiin?
– Ei todellakaan! Elämällä on nollatoleranssi meihin ihmisiin, Laihiala kiteyttää lopulta.
S-Tool perustettiin vuonna 2015. Tai miten sen nyt ottaa. Laihialalla oli toki biisejä tehtynä jo ennen sitä. Miehen johtama Poisonblack oli tuolloin viimeisillä hetkillään, mutta uusi alku oli jo mielessä. Toki Laihiala oli jo ehtinyt käydä läpi senkin, olisiko koko soittohomma nyt sitten siinä. Veri veti kuitenkin tekemään biisejä, entistä haastavampia ja raskaampia.
– Mullahan oli alun perin tarkoituksena, että hoidan tähän vaan rumpalin ja soitan ite kaikki muut. Siitä ei ois kyllä tullut helvettiäkään, hän hymähtää nyt.
Ensimmäinen ihminen, jolle Laihiala soitti ajatuksineen, oli Entwinesta tuttu studiomies Aksu Hanttu, josta vihjasi vanha Sentenced-bändikaveri.
– Kyselin Rannan Veskulta, kuka voisi lähteä äänittämään tällaista. Vesku sanoi että kysy Aksua.
Hanttu muistaa puhelun hyvin.
– Se oli tammikuu 2015. Mä sanoin heti, että totta helvetissä lähden tekemään. Sitten Ville jatkoi, että itse asiassa se tarvisi rumpalinkin.
Laihiala lähetti läjän demoja ja Hanttu innostui asiasta. Sitten hän kyseli, keitä muita oli mukana. Kävi ilmi, ettei ketään. Kitaristia ja basistia siis haettiin. Nämä löytyivät edesmenneestä Lullacrysta.
– Mulle tuli miettimättä mieleen Sami Leppikangas. Me ollaan tunnettu tosi kauan ja puhuttu aina, että joskus soitetaan samassa bändissä. Samalla hetkellä keksin, että bassoon tulisi Kimmo ”Hevi” Hiltunen.
Bändi oli paria puhelinsoittoa vaille kasassa, mutta ensimmäisiä treenejä saatiin odotella vielä puoli vuotta.
Pöntöltä puhelimeen
Laihiala teki kymmenittäin kappaleita, kaiken aikaa raskaampia ja järeämpiä. S-Toolin linja alkoi löytyä hiljalleen. Lopulta avausraita Lights Out on levyn ainoa kappale, joka oli mukana Laihialan Hantulle alun perin lähettämissä demoissa.
– Hammering ja Back to Zero tuli ihan loppuvaiheessa, Hanttu sanoo.
– Mä en ollut tarkemmin niitä miettinyt, tehnyt vaan. Varmaan nelisenkymmentä rallia tippui matkan varrella pois. Lopussa alkoi löytyä punainen lanka, Laihiala jatkaa.
Ajatuksena oli tehdä levyllinen musiikkia ilman minkäänlaista levy-yhtiötä. Siinä yhteydessä Laihiala keksi perustaa tilin GoFundMe-joukkorahoituspalveluun.
– Ajattelin kokeilla kepillä jäätä. Siinähän ei voinut luvata mitään kenellekään. Ihan vaan, että kiinnostaako ihmisiä, että papat lähtee vääntämään meteliä. Sitä kautta saatiin aika lailla puolet summasta kokoon. Siitä kyllä iso kiitos kaikille, jotka lähti auttamaan.
Joukkorahoitus poiki viisi tonnia. Siihen osallistuneita on tarkoitus kiittää vielä erikseen.
Kolme biisiä äänitettiin pian. Shovel Man julkaistiin Youtubessa keväällä 2016, ja biisi poiki nopeasti kolme keikkaa.
Sitten Laihiala sai yllättävän yhteydenoton Mikko Koivusipilältä, Nelonen Median musiikkipäälliköltä.
– Taisin olla juuri paskalla, kun puhelin soi. Juoksin puhelimeen ja siellä oli Mikko. Hän kertoi, että oli kuullut meiltä pari rallia ja halusi lähteä rahoittamaan puuttuvan osan. Ihan vaan, että saadaan hyvää musiikkia ihmisille eetteriin. Se tuli ihan puun takaa. Kysyin vielä, että mikä tässä on se koira haudattuna, että pitääkö antaa teidän pikkujouluissa persettä koko porukalle.
Hanttu luonnehtii Radio Rockin kanssa tehtyä sopimusta oravannahkadiiliksi. Sovittiin, että bändi tekee vastineeksi kaksi keikkaa Radio Rockille.
– Koivusipilä itse sanoi, että tällaista ei ole kukaan vielä tehnyt, joten rakennetaan me tästä tarina. Mehän tehtiin studiosta videoblogiakin niille, mutta jossain vaiheessa loppui vähän rahkeet tehdä sitä.
– Se nauhoitusprosessi oli niin uuvuttava, että ei siinä aina oikein jaksanut tehdä videoita, Laihiala huokaa.
Vinkuu ja viheltää
Kolme biisiä oli purkissa, kotimaan tärkein rockradiokanava mukana. Fullsteamin Toni Ritonen myi keikkoja ja kaikki näytti hyvältä. Niinpä loppulevyä alettiin äänittää syksyllä 2016, päivälleen vuotta ennen levynjulkkarikeikkaa.
Hommassa ei pitänyt mennä niin kauan. Tuottajana ja äänittäjänä toimi Hanttu itse. Kunnianhimoinen suunnitelma oli, että levy olisi julkaistu jo ennen Radio Rock -risteilyä helmikuussa 2017.
Kaikki ei sujunut kuin tanssi.
– No ei sujunut, saatana. Mä tulin kipeäksi just ennen rumpusessiota, joten mulla lyheni treeniaika dramaattisesti. Olin oikeasti budjetoinut kaksi viikkoa, että mä reenaan! Sitten treenasin kipeänä, ihan voimat pois ja aivan paskana, Hanttu tuskailee.
– Äänityksiä edeltävänä yönä katkesi pedaalin nuija, ja sitä piti sitten järkätä jostain Helsingistä. Haikanpeltikin meni paskaksi, ja Petraxilla pöytä eli omaa elämäänsä… Kamaa meni rikki ja joka vaiheessa oli jotain kummallisia ongelmia. Sami oli kipeänä, kun se soitti kitaroita, ja jossain vaiheessa Villekin tuli kipeäksi.
– Välillä kattelin ja olin vähän huolissani, että riittääkö tuolla mielenterveys, kun aina tuli jotakin mutkia matkaan, Laihiala sanoo.
Vaikka aikataulu venyi, visiosta ei tingitty. Välillä käytiin keikoilla toteamassa, että tuvat olivat täynnä ja meininki erittäin hyvä. Se antoi voimaa.
Tavoitteena oli tehdä kunnon räimettä, ei mitään siistiä ja nättiä.
– Nykyään kuulee niin paljon sitä ylituotettua paskaa, mistä on puristettu kaikki henki pois. Minä ohjeistin Aksua, että pidetään se mahdollisimman orgaanisena. Saa vinkua ja viheltää, eikä tarvi olla välttämättä ihan vireessäkään, Laihiala sanoo.
– Siitä keskusteltiin Villen kanssa paljon, että ei haluta tehdä nätinkuuloista. Sitähän nyt tuppaa tulemaan pelottavan paljon. Ruotsista tulevat bändit kuulostaa kaikki ihan samalta.
Lähinnä hävettää
Palataan alkuun ja Laihialan toteamukseen, että elämä ei tuhlaa optiotaan meihin. Mies on tunnettu kuolemankaipuun sanoittaja, mutta tällä kertaa mukana on vähän muitakin teemoja.
– Ehkä se on enemmän henkistä kuolemaa. Haluaisin kuolla helvettiin tästä yhteiskunnasta, jonka ihmiset on rakentaneet. Eihän tämä kovin häävi ole. Tämä orkesteri on itselleni sellainen väline, jolla saan revittyä itseni hetkeksi helvettiin. Mutta kyllähän levyllä muistetaan kuolleita ystäviä ja otetaan vähän kantaa uskontoon ja ahneuteen – ja ylipäänsä siihen, millainen laji me ollaan.
Hanttu sanoo, että muu bändi ei ole juuri ottanut kantaa teksteihin.
– Tirehtööri sanelee mitä sanelee. Laulajan täytyy tuntea omaksi se, mitä hän laulaa.
– Lähinnä se kyllä hävettää nytkin, että ne leviää tuonne ihmisten luettavaksi, Laihiala toteaa.
S-Toolin menestys kertoo siitä, että englanninkielinen raskas rock on vahvoista huhuista huolimatta yhä elossa. Laihiala sanoo, että häntä ei kiinnosta miettiä, mikä mahtaa olla in.
– Kuuntelen semmosta mistä tykkään ja soitan semmosta mistä tykkään ja paskat nakkaan mistään muusta, hän kuittaa.
S-Tool aikoo jatkaa omalla tinkimättömällä linjallaan. Hanttu povaa seuraavasta levystä jo helpompaa.
– Meillä on Villen kanssa vahva yhteinen visio siitä, miltä tämän pitää kuulostaa. En minä edes olisi halunnut antaa tätä jollekin ruotsalaiselle miksattavaksi, kun tiedän, että siitä ei olisi tullut oikealla tavalla paska.
Levy julkaistaan myös ulkomailla. Bändin jäsenten vanhat yhtyeet muistetaan hyvin pitkin maailmaa, joten kysyntää on varmasti.
Muistetaan ne vanhat bändit Suomessakin. S-Toolinkin keikalla huudetaan herkästi Noosea.
– Vuosia sitten se ärsytti, mutta en mä siitä enää välitä, Laihiala sanoo. – Hyvähän se on, että muistavat. Mutta jos sen takia maksaa lipun, että pääsee huutamaan Noosea, niin pitäisiköhän hommata jonkunlainen elämä?
Julkaistu Infernossa 8/2017.