”Tällä tahdilla moni polttaisi itsensä loppuun” – haastattelussa norjalainen progemetallibändi Leprous

Ennen entistä määrätietoisemman Malina-albumin työstämistä norjalainen Leprous joutui palaamaan kosmisista perspektiiveistä maanpinnalle.

Viitisen vuotta sitten kovinkaan moni intohimoisimman progemetallipiirin ulkopuolella ei tuntenut norjalaista Leprousia. Viime vuosien kova työ on kuitenkin taannut sen, että yhtyeen nimi on nyt yhä useamman huulilla.

Leprous on edennyt kuin riivattu. Coal-albumia (2013) seurasi yllättävän iso nippu keikkoja, The Congregation (2015) ilmestyi kuin keskellä tätä kiertuetta ja vei bändin vielä mittavammin tien päälle.

Viime keväänä Leprous kiersi Devin Townsendin ja Between the Buried And Me’n kanssa ja äänitti uuden albumin. Nyt kiertueet ovat jälleen ovella. Armoton tahti sopii synisti-laulaja Einar Solbergille paremmin kuin hyvin.

– Suurin siunauksemme ja kirouksemme on se, ettemme ole kovin hyviä olemaan aloillamme, Einar naurahtaa.

– Tämä on leimannut kaikkea toimintaamme jo vuosia. Muut kauhistelevat tekemisen määrää ja kehottavat hidastamaan, mutta me yritämme rauhoitella heitä sanomalla, että tämä on luonnollista meille. Sitä voi olla vaikea uskoa. Tällä tahdilla moni polttaisi itsensä loppuun.

– Tietenkin teemme joskus liian monia asioita yhtä aikaa, mutta kyse on tasapainon etsimisestä. Saan paljon inspiraatiota tekemisestä ja se ruokkii koko Leprousia yhä innovatiivisempiin suorituksiin.

Einar myöntää, että eniten Leprousin taipaleella ovat alkaneet painaa ulkomusiikilliset asiat.

– En ole vieläkään täysin sinut sen kanssa, että joudun käyttämään energiaani luovan työn sijaan kaikenlaisiin paperihommiin, suunnitteluun, kiertueiden järjestelemiseen ja kansitaiteiden kaltaisiin käytännön hommiin. Uuden albumin kohdalla tunnen viimein löytäneeni tasapainon tämän kaiken keskeltä.

Hetken mietittyään Einar naurahtaa kuivasti ja kertoo, että olisi voinut valita helpompiakin teitä musiikkiuran sijaan.

– Yhdessä vaiheessa olisin voinut hyvin alkaa opettaa musiikin teoriaa tai tehdä jotain käytännöllisempää musikaalisesti, mutta valitsin uran bändin parissa. Olin musertua sen kaiken alle. Nyt en vaihtaisi päivääkään pois.

Aitous

Einar päätyy valottamaan tarkemmin, miksi hän haluaa ympäröidä itsensä paineilla, ja miksi juuri tällainen ilmapiiri toimii hänelle luovuudenlähteenä.

– Tiedän ilman kokemustakin, että en saisi välttämättä albumeita aikaiseksi, jos vastassani ei olisi ankaria deadlineja. Saatan olla luonteeltani hieman liian mukavuudenhaluinen ja jopa laiska ollakseni omaehtoisesti luova, minkä vuoksi minulle on lähes elintärkeää, että luovuuteni liekkeihin heitetään bensaa ulkoapäin.

– Saatan aikatauluttaa luovuuttani määräämällä itseni tekemään päivittäin tietyn määrän musiikkia. Olivatpa tulokset hyviä tai eivät. Tämä takaa sen, että etenen jatkuvasti musiikkini kanssa. Muussa tapauksessa minulle saattaisi käydä kuin koulussa. Välttelisin paineita viimeiseen asti ja ”lukisin kokeisiin” vasta viimeisenä iltana, Einar naurahtaa.

– Uskon, ettei musiikin tule syntyä vain mukavimmista inspiraationpuuskista. Olen huomannut, että valtaosa Leprousin parhaimmista kappaleista on syntynyt hetkistä, jolloin olen ollut äärimmäisen epämotivoitunut ja silti pakottanut itseni purkamaan tunteitani musiikkiin. Juuri tämä työskentelytapa takaa sen, että musiikkini on aitoa.

Aitoa. Sitä Leprousin musiikki todellakin on. Se on jopa niin aitoa että on alkanut jakaa mielipiteitä entistä raaemmin. Leprousin intohimoiset sävellykset aiheuttavat lähes yhtä paljon ihastusta kuin nyrpistelyä.

– Tämä on täydellistä. Jos kukaan ei vihaisi bändiä, se tarkoittaisi sitä, ettemme herätä musiikillamme minkäänlaisia tunteita. Olipa bändi millainen tahansa, sen kuuluu jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Musiikin tulee herättää tunteita.

– Operoimme metalliskenessä, vaikka emme oikeastaan ole niin metallinen bändi kuin siinä lokerossa kuuluisi olla. Metalliskenessä ihmisillä on todella voimakkaita mielipiteitä, ja olen varma, että Leprous herättää rajuja tunteita, koska soitamme metallisen soundimme läpi monenlaista musiikkia.

Inhimillisyys

Leprousin kaksi edellistä levyä The Congregation ja Coal olivat – myös Einarin mielestä – kuin sattumalta sisaralbumeiksi kasvaneita kokonaisuuksia. Viides kokopitkä, Malina, taas vie bändiä uusille urille.

– Albumi on orgaanisempi ja yhtä aikaa sekä viipyilevämpi että iskevämpi kuin aiemmat tekemisemme. Sanoisin, että varsinkin edeltäjäänsä verrattuna Malina on paljon monipuolisempi ja dynaamisempi kokonaisuus.

– Juuri tällä albumilla koemme siirtyneemme yhä kauemmas metallisista juuristamme, enkä koe Malinan olevan metallialbumi. Jos sitä pitäisi luonnehtia jotenkin, sanoisin sitä sinfonihtavaksi ja rokahtavaksi musiikiksi, joka flirttailee niille suunnille, joita kukin tunnetila missäkin vaiheessa albumia vaatii.

Sävyt ovat saattaneet muuttua, mutta Leprousin keskiössä on edelleen inhimillisyys. Se kuuluu myös Malinalla melodioina, jotka ovat kuin kaikkein inhimillisimpiä tunnetiloja musiikiksi pakattuna.

– Malina on erittäin melankolinen albumi. Tiedän… se ei kerro levystä paljon mitään, koska samaa voi sanoa kaikista levyistämme! Ero tulee ehkäpä siitä, että siinä missä edelliset albumimme ovat tyytyneet vellomaan näissä tunnetiloissa, Malina on matkalla kohti valoa ja pyrkii löytämään sekä syitä että seurauksia tällaisille tunnetiloille.

Einar jatkaa viemällä ajatusmaailman laajempaan perspektiiviin ja murtaa samalla stereotypian, että jos mielii tulkita ihmismielen synkimpiä puolia muusikkona, on itsekin märehdittävä kurjuuden keskellä.

– Jutunjuuri melankolista musiikkia varten ei tästä maailmasta lopu. Ihmisillä on tapana sanoa, että kauneus on yksityiskohdissa. Ihan yhtä lailla myös kauheus on yksityiskohdissa.

– Erikoisen asiasta tekee se, etten ole kovin surumielinen ihminen. Päinvastoin. Olen usein pohtinut, sattuuko melankolinen musiikki vain puhuttelemaan minua enemmän musikaalisesti. Vai onko kyse siitä, että käsittelen tällaisia asioita niin paljon musiikkini kautta, etten ole surumielinen juuri sen ansiosta.

– Tämän päivän maailmassa on paljon valoa, mutta samalla myös entistä enemmän pimeyttä. Vaikka pyrin välttelemään pimeyttä jokapäiväisessä elämässä, minua ympäröivä maailma heijastuu musiikkiini. Siksi minun on ihan turhaa väittää, että ihmiselämässä on kaikki hyvin. Musiikkini kertoo toista.

Vadelma

Malina-albumin nimen ja teeman yllättävä alkuperä löytyy pienen yksilön merkityksestä. Siitä, kuinka pieniä hyppysiä tässä kaikkeudessa olemme, mutta miten paljon voimme silti maailmalle merkitä.

– Malina tarkoittaa vadelmaa. Itse asiassa useilla slaavilaisilla kielillä. Et varmaan osannut odottaa tätä, Einar nauraa.

– Olin taannoin Georgiassa veljeni häissä. Niitä juhlittiin lähellä paikallista rantaa. Siellä rannalla käveli koko päivän paikallinen todella, todella vanha nainen, joka pystyi hädin tuskin seisomaan. Nainen kiersi rannalla taukoamatta, myymässä vadelmia. Hän hoki ”Malina! Malina! Malina!” kaikille mahdollisille ohikulkijoille.

– Jostain syystä juuri tämä nainen teki minuun valtavan vaikutuksen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään, minkä vuoksi taistella. Silti hän ei antanut periksi. Tulin ajatelleeksi, että tuo on arkisinta elämää tässä maailmassa, ja samaan aikaan monet meistä ajattelevat liian isoja koneistoja ja kosmoksia eivätkä elä omaa elämäänsä aidosti.

Asia jäi mietityttämään Einaria kuukausiksi, ja lopulta hän huomasi koko uuden albumin rakentuneen tämän tunnetilan ympärille. Malina ei ole varsinaisesti konseptialbumi, mutta sen läpi on läsnä sama tunne.

– Albumin kansissakin voi nähdä sekä tämän vadelmia myyvän naisen että häntä ympäröivän loputtoman universumin. Elämä on yhtä aikaa niin pientä ja suurta. Se asettaa kontekstin koko teemalle.

– Musiikin on jätettävä varaa tulkinnoille. Siksi en ole edes kysynyt Malinan kannet taiteilleelta Corey Meyersilta, mistä niissä on kysymys. Aiempi tulkintani on vain oma totuuteni. Oma tulkintani. Samalla tavalla toivon, että jokainen teistä tulkitsee musiikkiamme itse ja löytää osan itsestään sitä kautta.

Julkaistu aiemmin Infernossa 7/2017.